Sappinesteen makuiset aamut, olen niin kyllästynyt teihin

Raskausviikko 31. Pahin hypermeesi antoi periksi viikon 24 tienoilla. Osa elämästäni on taas vaikuttanut normaalilta. Siitä kielivät hymyilevä kuva Facebookissa ja pirteä mieli vieraiden läsnäollessa. Kulissien takana tilanne on toinen.

Aamulla herään siihen, että on kiire mennä pissille. Ylösnouseminen laukaisee oksurefleksin ja kiidän kaadan veskiin. Pahimmassa tapauksessa pissin housuuni.

Mutta sitäkin oppii välttäämään.

Aamuoksu kuuluu ihan jokaiseen päivän alkuuni.

Veskissä on siinä vaiheessa jo yksi tai kaksi pientä, uteliasta silmäparia.

"Äiti yskääksä?", kysyy nuorempi, "oletko yskännyt tähän matolle?"

"En"

Sitten hän uskaltaa astua matolle ja alkaa sepostamaan jostain leppäkertusta, kun minä pyyhin silmäni ja nokkani ja yritän selvitä pystyyn.

On pakko saada aamupalaa. Nyt ihan heti paikalla. Vastaan leppäkerttutarinaan "joo joo ai niinkö, no sehän on mahtavaa" tietämättä, mihin vastaan. Nyt on kiire keittiöön.

Pliis Jumala anna keittiön olla siisti, ei pliis lisää hajuja.

Hotkaisen soygurtin ja banaanin. Olo kohenee. Nyt pitäisi saada kamppeet kasaan ja lapset toimitettua päivähoitoon. Mies on työmatkalla. Onneksi olen eilisiltana ollut fiksu ja kerännyt toppavaatteet yhteen kekoon tuulikaappimme. Ovat koppurana kuivasta kurasta ja hiekasta. En välitä. Kariskoot autoon tai päiväkodin lattialle. Samannäköisiä ovat kotiin tullessaan.

Päiväkodissakin meinaa lentää laatta, mutta hymyilen henkilökunnalle nätisti. Istun ensimmäiselle näkemälleni tuolintapaiselle ja teen pari joogahengitystä. 

Tytöt antavat pusut ja halit, ja suhautan kotiin.

Aamupala numero 2. Teen smoothien ja pari paahdettua voileipää. Annan koiralle ruoan ja istahdan katsomaan aamu-uutiset. Koira syö nopeammin kuin minä, joten tulee kiire ulos.

Onneksi on tuo pentu. Ilman sen muistutusta en varmaan saisi itseäni joka-aamuiselle 4kilometrin kävelylöntystelylle. Mutta olen aika sissi, minä teen sen. Aamu aamulta.

Palatessamme olen hengästynyt, ja riippurintojen alla on hikiset laikut. Pesen pennun pyllyn ja se käpertyy onnellisena sänkyynsä nukkumaan. Sitten on minun vuoroni. Nukkua.

Ellei ole neuvolakäyntiä, lääkärikäyntiä tai kaupassakäyntiä. Minä tosiaan tarvitsen nuo päiväunet, jotta jaksan iltaan asti. Muuten ilta menee valkoiseen luuriin puhuessa tai sängyn pohjalla Postafen-horkassa.

Herään päänsärkyisenä ja pahoinvoivana. En koskaan virkeänä. Nimittäin raskaushormonit aiheuttavat painajaisia ja nukkuessani jännitän niskani ja puren hampaani yhteen. Tästä jää käteen viheliäs jännityssärky, johon ei saa ottaa buranaa. 

Hevoslinimentti, pikahieronta ja joku satunnainen panadol. Auttaa vaihtelevasti.

Sitten on jo kiire hakemaan tyttöjä. Esikoiseni mielestä tulen aina väärään aikaan, liian aikaisin tai liian myöhään. Mielestäni tulen aina tasan klo 15. Kestää hetki, kun molemmat kuraiset lapset on vaaleasisusteisen autoni takapenkillä. 

Sitten kotiin.

Tytöillä on iltapäivistä kovat odotukset. Ulkoilua, askartelua ja leikkejä. Toisinaan jaksan tsempata, usein miten turvaudun Netflixiin. 

Ruokana meillä on jotain epämääräistä pakasteesta sulatettua. Ruoanlaitto sentään olisi jo liikaa vaadittu.

"Äiti tää on pahaa"

 Syönnin jälkeen onnekseni tulee Pikku Kakkonen ja Buu-klubben putkeen. Saan maata sohvalla.

Sitten aloitetaan iltatoimet. Onneksi tytöt ovat omatoimisia. Aina en jaksa tarkistaa hampaita pesun päätteeksi ja päästän nukkumaan takkutukalla. Voi oliko tänään suihkupäivä? No siirretään se huomiseen. En muista, kuinka monta päivää se on siirtynyt. Lasten kynnetkin on pitkät ja ne lisää risää riskiä kihomatotartuntaan, mutta en vaan kykene leikkaamaan niitä. Esikoisen kädet ovat kylmästä ihottumaiset. Ne jäi taas kerran rasvaamatta. Miten nämä asiat kasaantuvat? Tämä ei ole tapaistani.

Pahinta uupumuksessa on alakuloisuus. En löydä mitään painavaa syytä mielialaani, joka on jatkuvasti raskas. Se vaan on.

Toteamme gynekologin kanssa, että syypää on jälleen hypermeesi.

"Nyt kun olet fyysisesti verrattain paremmassa kunnossa, rankka kokemus lyö vasten kasvojasi. Kroppasi ikään kuin antaa itselleen luvan olla voipunut, kun aiemmin se taisteli selviytyäkseen", selitti lääkärini aika osuvasti. Näin se varmaan on. Mutta alakuloisuus ja kuvotus ovat jotenkin kasvaneet osaksi minua, tuntuu, että minä olen pessimisti, ärtynyt ja luovuttaja. Tyhmä. Aivain kuin ylläni olisi joku harmaa, raskas viitta. Ihme juttu, koska ne, jotka minut tuntevat, niin tietävät, etten ole peruspessimisti, vaikka vaikea luonne olenkin.

Harmittaa, että lapset joutuvat näkemään ja kokemaan äidin tällaisena. Muistan kuitenkin kertoa heille päivittäin, että tämä ei ole heidän syytään, eikä äidin, tämä on ohimenevää ja pian äiti taas jaksaa leikkiä. 

Hypermeesi ei ole vain kolmen kuukauden ruokamyrkytys, se on yhdeksän kuukauden kamppailu. Se vain etenee vaiheissa. Fyysisesti haastavin vaihe on toki se ruokamyrkytysvaihe. Sen aikana ei jää tilaa psyykkisen terveyden mietintään. Kaikki energia menee suun ja pikkupussin väliseen vuorovaikutukseen. 

Toisessa vaiheessa tulee pettymys. Suurta käännettä ei tulekaan, vaan kun oksentelu väistyy, tilalle astuu kuvotus ja väsymys.

Kolmannessa vaiheessa tulee turhautuminen. Lopu jo tyhmä hypermeesi, olen kyllästynyt sappinesteen makuisiin aamuihin ja siihen, että joudun pidättelemään hengitystä aina, kun joku extra strong hiuslakalla tai kukkaisdeodorantilla varustettu kävelee ohi. Pahinta on tupakan savu tai parfymoitu pyykinpesuaine. Pystyn myös aistimaan kaupantädin mädäntyneen kulmahampaan. Joka puolella on ikäviä hajuja, en halua tuntea niitä, siilä nekin pistävät vituttamaan.

Hypermeesi ei ole pelkkä sairaalloinen raskauspahoinvointi. Se on kokonaisvaltainen pöpö, joka iskee vartalon joka kolkkaan. Hankalinta on, kun ei enää erota, mikä on minä ja mikä on hypermeesi. Yhdeksän kuukautta on kuitenkin pitkä aika "hyväksyä" tietyt epänormaaliudet. 

On ilta, kaadun sänkyyni. Päässä alkaa pyöriä. Jäi käymättä kaupassa. Jäi siivoamatta keittiö. Jäi hakematta postipaketti. Huomenna aamulla keittiössä haisee vanha kaalilaatikko. Se on paha asia se, mutten jaksa nousta viemään roskia. Olo on kuin viis kertaa enterprisen vetäneenä. Oksettaa. Pähkäilen, otanko Postafenin vai yritänkö pakottaa itseni nukkumaan. On pakko syödä, joten valinnanvara ei ole. Banaanit ja soygurtit ovat loppu. Kaapistaa löytyy suklaalevy. Otan sitä.

En jaksa pestä hampaita, vaan kaadun uudelleen sänkyyn.

Sitten se alkaa. Sen tanssin nimi on "Mul o levottomat jalat, mul o levottomat jalat, leevottomat...". En tiedä, missä pitäisin jalkojani. Ne sätkivät ja potkivat, niitä särkee. Uni ei tule.

Otan magnesiumia ja yritän saada Nukkumatin puhelimitse kiinni.

Vihdoin uni tulee.

Mutta sitten tulee herätys. Ensimmäisen niistä. Kuopus näkee painajaisia.

Toinen. Kuopuksella on tippunut peitto.

Kolmas. Kuopus käpertyy viereeni.

Neljäs. Esikoinen käy vessassa.

Viides. Pakko mennä syömään yöpalaa.

Aamulla herätään kuuden jälkeen. Koira ulos. En ehdi edes veskiin ja laatta lentää pihaamme. Koira on jo tottunut siihen, mutta viereisen koulun talonmies tervehtii kummastuneena. Luulee varmaan, että herän joka aamu krapulassa.

Tavallaanhan tämä sitä onkin. Kestokrapula liskojen yöllä varustettuna.

Eikun tarmolla uuteen päivään!

Aamuja jäljellä 63!

Hyperemesis ja vitamiinit - tai pikemminkin niiden puutostilat

Puutostilat ovat tuttua kamaa hypermeesi-potilaalle. Raskauden aikana suositellaan vähintään foolihappoa ja d-vitamiinia lisäravintona, usein myös rautaa. Monivitamiini-tabletteja suositellaan.

Mutta mitä jos et pysty syömään mitään niistä? Et varsinkaan sitä erityisen tärkeää foolihappoa raskauden alussa. Sehän tulee kaarena ulos samaa reittiä, mitä se on mennyt sisäänkin. 

En ole syönyt foolihappoa yhdessäkään raskaudessani, ja huono omatunto on soimannut. Huoli sikiön hermoston kehittymisestä. Laiminlyövän äidin fiilis.

Pahoinvointini huipussa minulta on neuvolassa tiedusteltu mm. "Juothan päivittäin maitoa, jotta saat tarpeeksi kalsiumia?"

Sorry, mutta mä en juo mitään!

Hypermeesipotilaalle suositellaan myös B6-vitamiinia pahoinvoinnin taltuttamiseen. Minä sain sitä suoneen. Ei se lievitystä tuonut, mutta ei siitä varmasti haittaakaan ollut. Itse asiassa minulle suositeltiin b-vitamiinivalmisteiden sekä foolihapon (sekin eräs b-vitamiini) aloittamista jo raskautta suunnitellessani. Myös vähähiilihydraattinen ja sokeriton ruokavalio oli erään homeopaatim ohje. En noudattanut niitä.

Pointtini on se, että hypeemeesiäidin ei tulisi kaiken pahoinvoinnin ohella potea huonoa omaa tuntoa ottamatta jääneistä vitamiineista. Lääkäri kertoi, että sikiö saa kaiken tarvittavan äidistä, mutta äiti voi kärsiä erilaisista puutostiloista.

No, nehän ovat hypermeesipotilaalle tuttuja.

Minulle tavallisimmat puutostilat ovat olleet kalkki ja rauta.

Kalkin puute tai lisääntyvä kalkin tarve voi esiintyä eri tavoin. Minulle tuli kova himo syödä hiekkaa ja betonia. Tällaista mielitekoa, jossa mieli tekee syödä ainetta, joka ei ole ravintoa, kutsutaan PICAksi. Olin ihmeissäni, kun neuvolantäti kertoi, ettei ollut koskaan kuuluutkaan moisesta. Hän oli kovin huolissaan, mitä kanssani tekisi, jos alan syödä hiekkaa. No, enpä näe sille kovin suurta riskiä. Äitini tiesi heti, että kyse on kalkin puutteesta. Parhaiten toimii kalkki poretablettina nautittuna D-vitamiinin kera. Se auttaa kalciumia imeytymään paremmin. 

D-vitaaminin nautiskelun aloitin myös näin jälkijunassa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Otan reilusti suomalaista suositusta isomman annoksen, sillä Suomessa d-vitamiinipitoisuuden viitearvot veressä ovat huomattavasti matalammat kuin esim keskiverto ihmisellä aurinkoisissa maissa.

D-vitamiini puute huonontaa vastustuskykyä ja sen on todistettu jopa edesauttavan masennusta. 

Rauta on minulle mörkö. Se jumittaa vatsan. Hypermeesi tekee vatsalle jo hallaa, joten lisäraudan nauttiminen on ongelma. Hemoglobiiniarvoni on yleensä n. 135-140, taannoin se laski 109:ään, vaikka nautin päivittäin tupla-annoksen Kräuter Blutsaftia (aina siitä asti, kun se on pysynyt sisällä).

Tilasin Ruotsista Friggsin valmistamia Rauta+C -poretabletteja. Kahdessa viikossa hemppa nousi 124:ään. Ne siis tuntuvat auttavan.

Kärsin myös iltaisin RLS- oireista (Restless Legs Syndrome), eli levottomista jaloista ynnä muista lihas-ja nivelsäryistä. Sain neuvon, että niihin auttaa magnesium. Kyllä, se on tuonut jonkin verran helpotusta. Magnesium auttaa myös nukahtamaan (väsyttävä vaikutus) ja edistää vatsan toimintaa. 

Nautin myös päivittäin zinkkiä, sillä olen kuullut, että se on hyväksi iholle ja saattaa jopa ehkäistä raskausarpien muodostumista ja zinkki myös vahvistaa vastustuskykyä.

Vitamiinit ja kivennäisaineet ovat kuitenkin tulleet kuvioon vasta n. raskausviikolla 27-28. Sitä ennen en voinut edes harkita niiden nauttimista. 

Heti, kun hypermeesi-potilas vaan suinkin pystyy, olisi hyvä juoda paaaaljon vettä. Pitää vesipulloa tai -kannua lähellä jatkuvasti. Se nimittäin auttaa lievempään pahoinvointiin. Varmaan ikään kuin "puhdistaa" tai "laimentaa" elimistön myrkkyjä(?)

Vedenjuonti lievittää pahoinvointia samaan tapaan kuin suonensisäinen nesteytys. Lisäksi se piristää. Ja tekee hyvää kuivankorpulle hypermeesi-iholle.

Nämä ohjeet pätevät siis vasta, jos ja kun pahin hypermeesi on taltutettu. Tärkeintä on toimia sen mukaan, kun oma vartalo kykenee. Hypermeesiäidin on hyvä muistaa, että suurin osa hypermeesiäitien vauvoista syntyy normaalipainoisina huolimatta äidin pahoinvoinnista.

Abortti - fuck you hyperemesis, fuck you!

Ruotsissa naiselle tehdään abortti hänen pyynnöstä. Suomen lain mukaan aborttia ei tehdä ainoastaan naisen tahdosta, vaan siihen pitää olla pätevä syy, kuten lapsen sairaus, äidin ikä tai sosiaalinen syy. Käytännössä kuitenkin abortti tehdään, jos nainen niin toivoo. 

Älyttömän lakimme vuoksi meillekin abortin syyksi valikoitui "sosiaalinen" syy, mutta se ei ole totta. 

Meidän syymme oli hypermeesi. 

Ja vielä rehellisemmin: meiltä puuttui oikea hoito ja tuki hypermeesistä selviämiseen.

 

Brittimediassa nousi hiljattain kohu kyseisestä aiheesta. Moni hypermeesistä kärsivä nainen ajautuu keskeyttämään raskautensa heikon fyysisen ja psyykkisen kuntonsa vuoksi. Tämä on kuitenkin yleensä turhaa, sillä hoitokeinoja on monia. Lääkärit eivät vain tiedä niistä tai suhtautuvat niihin varauksella.

Oma lääkärini (gynekologi ja lääketieteen dosentti) Bulevardin klinikilla valaisi, että hypermeesiä on tutkittu verrattain vähän, sillä sen ei länsimaissa katsota olevan hengenvaarallinen tila lapselle tai äidille, kuten esimerksi raskausmyrkytys tai muut raskauden aikaiset akuutit komplikaatiot. Hypermeesi ei ole hengenvaarallinen, mikäli äiti hakeutuu asianmukaiseen hoitoon. Joskus harvoin lapsi saatta syntyä pienikokoisena. Hypermeesi on kuitenkin äidille erittäin raskas kokemus, niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Moni ei myöskään tule ajatelleeksi, kuinka raskas kokemus se on myös äidin läheisille.

Kolmas raskauteni alkoi yllättäin. Pahoinvointi alkoi myrskyisänä aurinkomatkamme puolessa välissä. Onneksu hotellihuoneessa oli ilmastointi. Makasin peiton alla pimeässä, 17-asteisessa huoneessa ja nappailin pahoinvointilääkkeitä. Olo oli tukala. Kotimatka oli painajaismainen. Yölentomme ei tuntunut loppuvan koskaan. Onneksi lapset nukkuivat.

Menimme heti aamulla neuvolaan ja siitä suoraan päivystykseen. Neuvolantäti neuvoi syömään pieniä määriä usein ja juomaan paljon vettä. Ohjeet menivät yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Olin kuullut ne ennenkin, eivätkä ne toimi. 

Päivystävä lääkäri määräsi Zofran-nimistä lääkettä. Lueskelimme siitä lisää kotona ja se on aika kyseenalainen lääke käytettäväksi raskauden ensimmäisellä kolmannekselle, sillä erään tutkimuksen mukaan se tuplaa riskin sikiön epämuodostumiin. Toisissa tutkimuksissa näitä riskejä ei ole havaittu. Jätin Zofranin ottamatta.

Päädyin kuitenkin osastolle. Vietin päivän Porvoon sairaalassa, jossa minulle laitettiin Zofran suoraan suoneen. Se ei tuottanut apua. Samalla laitettiin vatsansuojalääke, sillä voimakas oksentelu poltti ruokatorven sekä aiheutti vatsalaukun kouristeluja. Oksensin vaan kahta kauheammin.

Olin jo lähdössä kotiin, kun pyörryin gynegologin pöydälle, joten lääkäri päätti lähettää minut Naistenklinikalle. 

Taksikuski oli puhelias virolainen mies. Hän rupatteli niitä näitä koko matkan Porvoosta Helsinkiin. Kertoili virolaisista ruokaherkuista. Minä istuin pusseineni päivineni hänen vieressään etupenkillä ja yritin sulkea korvani. (Muuten sama kuski sattui taannoin kuljettamaan minut Porvoon osastolta kotiin ja jutut virolaisista ruoista jatkuivat... toisilta puuttuu pelisilmä).

Kun saavuimme naisten klinikalle törmäsin ensimmäisenä lyhyttukkaiseen osaston vaatteissa kyykkivään naiseen, joka poltteli tupakkaansa reipasta tahtia Naikkarin ulko-oven "älä tupakoi tässä" kyltin edessä. Hänellä oli iso vauvamaha.

Päästyäni hissillä oikeaan paikkaan törmäsin toiseen mielenkiintoiseen naiseen, hänelläkin oli vauvamaha. Hän oli selvästi kehitysvammainen ja eksynyt osastolta. Vaikka oloni oli mitä kurjin, autoin hänet oikeaan paikkaan. Muistui mieleen, että Freyaa odotellessani minut sijoitettiin useasti tupakoivan äidin sekä alkoholistiäidin kanssa samaan huoneeseen. Toivon mielessäni, että tällä kertaa saisin rauhallisemmat ja hajuttomammat huonetoverit. Hypermeesi kun terottaa kaikki aistit äärimmilleen.

"Et sä noilla viikoilla tänne kuulu", tokaisi hoitaja, kun saavuin osastolle. Toinen hoitaja porhalsi paikalle ja valaisi, että "tää on se hypermeesi-tapaus". Minua kehotettiin istumaan käytävän penkkiin ja oksentelin siinä kaikkien odottavien äitien kulkiessa ohi ja ihmetellessä touhuani.

Noin kolme varttia myöhemmin sain sänkypaikan. En siinä vaiheessa enää kyennyt kävelemään ja minut kipattiin huoneeseeni rullatuolilla. Tippa. Lääkitys. Ei missään nimessä Zofrania. Aionastaan Primperan. Voi ei, mietin mielessäni. Saan Primperanista Parkinsson-kaltaisia oireita, lihasnykimistä, levottomuutta ja ahdistusta. En jaksanut taistella vastaan. 

Puhelimeni oli jäänyt kotiin. Hoitaja lainasi omaansa ja näppäili Johanin numeron valmiiksi. En kyennyt sanoa muuta kuin osaston ja huoneeni numeron. 

"Etkö halua puhua pidempään?" kysyi hoitaja.

Yö meni oksennellessa. Välillä 15 min välein, välillä puolen tunnin. Aamulla tuli Johan tyttöjen kanssa. En kyennyt ottamaan heitä vastaan.

Yritin imeskellä mehujäitä ja sipsejä, mutta kaikki suuhunmenevä tuli samaa tietä takaisin. En selvinnyt vessaan, en suihkuun, en mihinkään, ilman saattajaa. Päähäni oli kasvanut nuttura. Rastanuttura. Olin ilmetty vaalea Amy Winehouse, hiukseni olivat aidot ja olin laihtunut usean kilon. Silmänaluset olivat niin mustat, että ne näyttivät meikatuilta. 

Miksi juuri minä kärsin tästä paskasta sairaudesta? Auttakaa joku nyt. En kestä enää hetkeäkään.

Kuntoni ei lähtenyt nousuun. Paino vain laski, suonensisäinen lääkitys tai nesteytys eivät tuoneet haluttua lievitystä. Kärsin kovista kivuista. En saanut nukuttua. Luulin, että kohta kuolen.

Mieheni sanoi ei, kun ehdotin sitä, mitä en missään nimessä itsekään halunnut. Kerroin, etten jaksa enää. Olo oli liian tukala ja sitä se tulisi olemaan vielä kuukausia.

Yön yli "nukuttuaan" mies palasi Naikkarille ja kertoi, että oli valvonut koko yön sängyssä pyörin.

"Ei meillä taida olla muuta vaihtoehtoa. Ei me selvitä tästä", hän sanoi itku kurkussa.

Laitoimme rattaat pyörimään.

Abortti suunniteltiin aloitettavaksi seuraavalle päivälle. Ensin otetaan suun kautta alkion toimintaa lamauttava lääke ja pari päivää sen jälkeen paikallinen abortoiva lääke. Keskeytys tehtäisiin Kättärillä. 

Vaikka lääkäri neuvoi toisin, halusin mennä kotiin ennen aborttia. Syynä oli yksinkertaisesti se, että kotona oli Zofrania ja muita lääkkeitä. Aion tyhjentää koko lääkekaapin. Ottaa yliannostuksen pahoinvointilääkkeitä. En kärsisi enää hetkeäkään tätä oloa.

Päätös keskeytyksestä oli helpotus ja tuntui sillä hetkellä ainoalta oikealta ratkaisulta. 

Otin kolmea erilaista pahoinvointilääkettä, ylitin vuorokauden maksimiannoksen. Ja rukoilin. Helpotus tuli. Sain nukuttua tovin.

Aamulla olisi lähtö kättärille. Otin aamuyöstä jälleen lääkecocktailin, jopa viheliästä Primperania. Sen muistin ottaa liian myöhään, joten lähtiessämme Kättärille tein pakkoliikkeitä kaikilla raajoillani ja heiluin autossakin puolelta toiselle. Mutta helpotus tuli jälleen. En osastolla ollessani voinut kertaakaan pahoin.

Pääsimme suureen valko-turkoosiin huoneeseen. "Teille saattaa päivän aikana tulla huonetoveri", kertoi osaston hoitaja.

Sain asianmukaisen lääkityksen. Ja sitten odoteltiin.

"Käytkö ostamassa mulle sämpylän?" kysyin mieheltäni. Hän kohotti kulmiaan ihmeissään. "Oot sä tosissas? Pystyt sä muka syömään?"

"Joo. Osta vaikka kaksi."

Minulla oli yhtäkkiä sudennälkä. 

Sitten kivut alkoivat. Niitä ei voi verrata synnytyskipuihin, mutta kyllä keskeytyskin kipeää tekee. Selvisin päivästä urheasti ilman suurempia draamoja. Pääsin muutaman tunnin päästä kotiin.

Kotimatkalla pysähdyimme ostamaan grilloruokaa. Ahmin kaikkien kadotettujen viikkojen edestä.

"Haluan koiranpennun", kerroin miehelleni.

"Sitten me hommataan sulle sellainen", hän lupasi.

Seuraavana päivänä satoi. Ja kyyneleet tulivat vihdoin. 

Mitä olinkaan mennyt tekemään?

Maha-asukki oli poissa. Olo oli niin tyhjä, että sitä on vaikea kuvailla. 

Onneksi ihanat ystävät hoitivat tyttöjä vuorotellen ja sain ihania lahjoja ja herkkuja lohdutukseksi. Lähdimme pian maaseutumatkailemaan, sillä maiseman vaihdos auttoi. Touhusimme tyttöjen kanssa ja nautimme kesästä.

Palasin arkeen ja töihin. Luulin tämän kaiken auttavan.

Mutta pieni vauva tuli uniini, ajatuksiini ja sydämeeni tahtomatta. Edes Keminmaalta noudettu koiranpentu ei vienyt tuskaani pois. 

Osastolla ollessani olimme kertoneet lapsillemme syyn pahoinvointiini. Kaduin sitä valtavasti, koska jouduimme kertomaan, ettei vauvaa tulekaan. Esikoiseni oli surun murtama. Kyyneleet poskilla hän huolehti, että oli ehtinyt jo kertoa naapurin tädille uudesta vauvasta. Vannotin, ettei tyttäreni tarvinnut huolehtia asiasta. Hoitaisin kyllä kertomisen. Sydäntä särki.

Tähän väliin mainitsen, että tapahtumat jättivät jälkensä 6 ja 3 vuotiaisiin. Nykyisen raskauteni aikana he huolehtivat kovasti, että lapsi tulee ulos ennen aikojaan. Joka kerta, kun saavun lääkäristä, he kyselevät: "Onko sun mahassa vielä vauva?" 

Harmittaa, että he joutuvat huolehtimaan tällaisesta asiasta. Kullannuppuni.

Laskiaisena esikoiseni sanoi yhtäkkiä: "Äiti jos meillä olisi vielä ollut se ensimmäinen vauva, se olisi syntynyt nyt". Aivan, laskettu aika oli laskiaisen tienoilla.

Abortin jälkeen mieltäni jäi vaivaamaan muutama kysymys:

- Olisinko sittenkin selvinnyt hypermeesistä?- Tulinko saaneeksi asianmukaista apua?

- Jos keskeytystä edeltävä lääkeannos toi helpotuksen, olisinko voinut ottaa sellaisen riskittömästi vaikeimman pahoinvoinnin yli?

- Olinko tehnyt oikean päätöksen?

- Miksei lääkäreiltä tullut vahvempaa tukea hoitomahdollisuuksien kartoittamisessa?

- Meneekö tämä tyhjä olo ja ahdistus koskaan ohi?

Lueskelin aiheesta paljon. Ensinnäkin ymmärsin, etten ole ollenkaan ainoa hypermeesin vuoksi aborttiin päätynyt nainen. Hoitomuotoja on paljon laajempi kirjo kuin Naisklinikan lääkärit antoivat ymmärtää. Meiltä oli myös puuttunut sosiaalinen tuki, jotta perheemme olisi pystynyt kestämään sairaalaoleskeluni ja sänkypotilasaikani. Pahimmassa tapauksessa puhuttaisiin koko 9 kuukaudesta.

En tahtonut antaa periksi. Luin ja luin ja käytin paljon aikaa ja energiaa asiaan perehtymällä. Mieheni suhtautui asiaan varauksella. Hän kuitenkin suostui tulemaan mukaan asiantuntijoiden tapaamiseen. Uuden raskauden suunnitteluun suhtauduttiin kannustavasti. Ja me teimme päätöksemme. Tämä oli meidän keinomme käsitellä aikaisempaa ikävää kokemusta ja menetystämme. Puhun menetyksestä, vaikka keskeytys oli oma päätös. Päätös oli kuitenkin niillä tiedoilla ja sen hetkisissä olosuhteissa välttämätön, ei missään nimessä toivottu tai haluttu. Keskeytys oli meille hirvittävä tappio ja suru. Vieläkin pistää vihaksi neuvolan ylimalkainem suhtautuminen ja Naisklinikalta saatu puutteellinen tuki. 

Lähdimme neljänteen taisteluun. Asiasta oli ensin vaikea puhua, sillä kaikki eivät suhtautuneet päätökseemme ymmärryksellä. Uusi raskaus oli kuitenkin vahva yhteinen tahtomme ja ainoastaan minun ja mieheni välinen asia. Kun henkinen päätös oli tehty, ei ollut enää puhettakaan muista vaihtoehdoista. Edessä oli kivinen tie, mutta oikealla hoidolla ja tuella me selviäisimme siitä. 

No, jälkiviisaana voin sanoa, että tie tosiaan oli kivinen. Vaikka yksi sairaanhoidon taho suhtautuu raskauteen kannustavasti, toinen torppaa koko hypermeesin. Kohtaaminen on täysin riippuinen henkilöstä ja tämän tieto-taidosta sekä kokemuksesta. Eräs lääkäri Porvoon Sairaalasta oli itse kokenut hypermeesin kahdessa raskaudessa ja osasi siksi antaa asianmukaista hoitoa. Pettymys oli suuri, kun seuraavana päivänä päivystävä lääkäri vaihtui ja samalla myös hoito. Tällainen pompottelu pistää kyllä vihaksi!

Hypermeesin vahvemmat hoidot eivät ole Suomessa käytössä. USAssa on kehitetty Zofran pumppu, jonka avulla äiti saa lääkittyä itseään kotona. Ruotsissa on käytössä kortisoni-hoidot ja UK:ssa hypermeesiä lievitetään vaarattomaksi todetuilla steroideilla. Lääkekirjo on muutenkin näissä maissa laajempi Suomeen verrattuna. En voi ymmärtää, miksi minulle kerta kerran jälkeen määrätään Primperan, joka aiheuttaa kamalat sivuoireet. 

Ruotsissa raskauspahoinvointiin n 30 vuoden ajan käytetty Lergigan Comp on selkeästi yleisin lääke hypermeesin hoidossa. Se toimi kohdallani esikoista odottaessani, ja muissa raskauksissa vähemmän. Kuitenkin se on auttanut kombinaationa Zofranin kanssa. 

Suomalaiset lääkärit torppaavat tuon lääkkeen kättelyssä, sillä se sisältää kofeiinia ja efedriiniä, joita ei suositella raskaana olevalle. Blaah! Eräs lääkäri Porvoossa vaihtoi Lergigan -lääkitykseni Zyrteciin, sillä Lergiganin vaikuttava aine on antihistamiini nimeltä prometaziini. Uskomatonta! Arvaa vaan, oksentelinko jälleen rajusti.

Oma toivomukseni on, että Suomessa lisättäisiin hypermeesin hoitoon liittyvää kompetenssia sairaanhoidon piirissä. Kenenkään naisen ei pitäisi keskeyttää toivottua raskautta hypermeesin vuoksi. 

Siksi on tärkeää, että me tämän kokeneet jaamme kokemuksemme avoimesti ja uskallamme kritisoida vallitsevia hoitomuotoja. Yksin en voi tätä sotaa voittaa, mutta en ole kokemukseni kanssa ainoa. Onneksi juuri perustettu Hypermeesi -yhdistys tulee jatkossa ajamaan asiaa eteenpäin!

Hyvä me Hypermesis taistelijat!

Neljäs taistelu

On se plussa. Ei se ole. On se. No ei se voi olla. On liian aikaista testata, mutta olen malttamaton. En saa kunnolla selvää apteekin testituloksesta. Kuvittelenko vain haalean "haamuplussan"?

Varaan ajan Terveystalosta ja käyn antamassa verikokeen, koska minulla on ihan raskaana olevan tunne. Kahden päivän päästä kurkkaan tulokset Oma terveydestä ja petyn. En ole raskaana.

Päiviä kuluu. Ja raskauden merkit vain lisääntyvät. En uskalla testata uudelleen ja todistaa vain yhden viivan ilmestyvän testi-ikkunaan. Ostan kuitenkin digitestin ja päätän odottaa sunnuntaihin.

Lauantaiaamuna testi-ikkunassa lukee "raskaana". Jalat menevät alta.

Matkamme alkaa. Nyt on kiire. Kiire tehdä tarvittavat järjestelyt. Ilmoittaa kotiavulle, että sopimuksemme pitäisi tulla voimaan parin viikon kuluessa. Hommata resepti Ruotsista haettaviin lääkkeisiin. Laittaa koti myyntiin. Järjestää kotiin valoton, hajuton ja äänetön huone. Ostaa pakastepusseja. Pikkupyyhkeitä. Ottaa hiustenpidennykset pois. Leikata polkkatukka. Vaihtaa kaikki pesuaineet ja saippuat sekä muut hygieniatuotteet hajuttomiksi, mukaan lukien miehen deodorantti ja konetiskiaine. Ostaa mietoa hammastahnaa. Ladata äänikirjoja. Hankkia kaappeihin suolatikkuja, limsaa ja bona-purkkeja (piltti ei käy). Pakasteeseen mehujäitä.

 

 

Tervetuloa hypermeesi! Tällä neljännellä kerralla olemme varustautuneet ottamaan sinut vastaan.

Mutta taas se löi vasten kasvoja. Jos se viimeksi pääsi yllättämään perhelomalla Turkissa niin nyt se antoi odotuttaa viikon kauemmin ja luulin jo, että se ei tulisikaan.

Se alkoi Halloween-juhlista. Meillä oli tarjolla savuporopiirakkaa ja sitä tuskin syön enää koskaan. Pikkupussit tuli käyttöön samana yönä. Onneksi yllämainitut järjestelyt oli jo tehty. Kotimme saatiin siivottua ja kuvattua, mutta näyttöjen ajan makasin omassa, pimeässä huoneessa ja yritin oksentaa mahdollisimman huomaamattomasti. Talo meni kaupan ja uuden kodin kaupat laitettiin vireille. 

 

Viikon kuluttua kirjauduin ensi kerran sairaalaan. Olin toivonut välttyväni sairaalaoleskelulta ja neuvolan kautta toivonut suonensisäistä nesteytysmahdollisuutta päivystyksessä, joka sijaitsi meistä 1km päässä. Lähettivät minut suoraan päätä Porvooseen. Jo automatka sinne ahdisti. Onneksi en sentään joutunut Naikkarille. Siellä viruin kahdessa edellisessä raskaudessa, eivätkä kokemukseni sieltä ole hyvät. 

"Sulla on vissiin vähän huono olo", kommentoi vastaanoton täti,"pystytkö hetken istumaan?"

"En"

Sain onneksi mennä suoraan osastolle. Antoivat Zofrania suoneen. Zofran on lääke, jonka vaikuttava aine on ondansetron. Se on alunperin kehitetty syöpähoitojen aiheuttaman pahoinvoinnin torjuntaan. Raskauspahoinvointiin sitä ei Suomessa suositella, sillä se jopa kaksinkertaistaa riskin sikiön epämuodostumiin. Itkin, kun kätilö pisti sen ranteessani olevaan kanyyliin. 

Mutta se auttoi. Kunto koheni ja pääsin vuorokauden kuluttua kotiin.

 

Kolmen päivän päästä olin jälleen Porvoon sairaalan vastaanotossa. "Ai sä tulit takaisin", huomioi vastaanoton täti. Tällä kertaa olin viikon nesteytyshoidossa. Sain kolmea eri lääkettä, mukaan lukien Zofran. Tai no, sitä sain ja en saanut joka toinen päivä, riippuen päivystävästä lääkäristä. Lääkäreillä oli hyvin eriävät mielipiteet Zofranista ja hypermeesin hoidosta.

 

Kätilöt suhtautuivat sairauteeni myös vaihtelevasti. Toiset olivat ihania, mm. toivat sänkyni viereen sellaisia ruokia, joita pystyin syödä, lohduttivat eivätkä kyseenalaistaneet oloani. Sitten oli niitä, jotka pakottivat kävelylle käytävää pitkin ja pihtailivat lääkkeiden annossa. Kävelin siis käytävää pitkin ja oksensin pieneen pussiini ja itkin. Kerran luokseni lähetettiin psykiatri, koska joku oli saanut päähänsä, että sairauteni oli psyykkistä. Minulle tarjottiin masennuslääkkeitä, joista kieltäydyin kohteliaasti. Tai no, ensin kysyin poistavatko ne pahoinvoinnin. 

"Ei"

"No sitten ei kiitos. Syön jo muutenkin aika vahvaa lääkecocktailia raskaana olevaksi."

Hypermesis Gravidarum vaivaa noin yhtä tuhannesta raskaana olevasta naisesta. Sen syytä tai aiheuttajaa ei tunneta. Pääepäilty on raskaushormoni hCG, jolle osa naisista on jostain syystä yliherkistynyt. Väitetään, että hypermesis gravidarum on perinnöllinen, mutta en tunne suvustamme ketään, jolla se olisi ollut. 

Aiemmin hypermeesin kuviteltiin olevan psyykkinen sairaus, jossa äiti ei toivo raskautta ja voi siksi pahoin. Tästä teoriasta on kuitenkin luovuttu. Hypermeesiä ei ole tutkittu tarpeeksi, jotta sille olisi kehitetty tehokkaita ehkäisy- ja/tai hoitomuotoja. Nesteytys ja lääkitys ovat niistä tärkeimmät, mutta lievittävät oireita vain hyvin vähän.

Hypermeesi on kuin paha, kuukausia kestävä kankkunen tai ruokamyrkytys. Se voi tarkoittaa ylenantamista jopa 30 kertaa päivässä.

Minulla paloi ruokatorvi, jonka ansioista oksensin verta ja vatsalaukku kouristeli pahasti happojen vuoksi. Kivut olivat infernaaliset. Opin välttelemään tomaattia, sitruunaa ja muita happamia ruoka-aineita. Välillä ei mennyt alas kuin Sprite ja suolatikut. Aiemmilla kerroilla painoni on tippunut kymmenisen kiloa, mutta nyt hakeuduin herkästi hoitoon, joten notkahdusta tuli vain muutama kilo. 

 

Kolme kuukautta meni pimeässä huoneessa ja osittain sairaalassa. Valo, äänet ja hajut triggeroivat pahoinvointia entisestään, joten ne tuli eliminoida. Poistuin huoneestani vain pari kertaa päivässä veskiin. Hampaita en pessyt viikkoihin. Suihkussa pystyin käydä kerran viikossa. Hiukseni menivät itsestään rastoille ja mieheni suoritti tuskallisen selvittämisrituaalin pari kertaa kuussa. Suihkussa oleminen tuossa olotilassa on jotain kamalaa. Sinne meinaa pyörtyä. Verepaine oli jotain 85/55 ja pulssi lähes 100. Aika kiva fiilis - NOT!

Lyödään vielä pökköä pesään. Hypermeesin  lisäoireita ovat mukavat kaverit hypersalivointi (suomeksi: kuolaat ihan koko ajan 24-7), ummetus (et käy veskissä kolmeen viikkoon), virtsatientulehdukset (polttaa polttaa) ja migreeni (heinäsirkat soittaa päässä). Nämä ovat kuitenkin pikkuseikkoja verrattuna siihen 3 kuukautta kestävään "ruokamyrkytykseen".

Meillä kävi kotiapu päivittäin. Kotihoitaja (vei ja) haki lapset päivähoidosta, laittoi ruoan, siivosi, pesi pyykit ja laittoi lapset nukkumaan. Mieheni toki hoiti tästä osan, mutta hänellä oli päivätyön lisäksi täysvuoroinen työ pitää huoli minusta. Joutui olemaan paljon pois päivätyöstä ja selittelemään matkaperuutuksia ja kokouksia, joihin ei ilmestynytkään. Oma sairauslomani on kestänyt nyt lähes 6kk. 

Halvaksi tämä lysti ei ole meille tullut.

Jossain välissä sairaalasta päästessäni lääkäri määräsi onnekseni kotisairaanhoidon antamaan minulle säännöllistä nesteytystä. He kävivät kerran ja sen jälkeen perheestämme lähtikin raportti lastensuojeluun, jossa kerrottiin minun makaavan eristäytyneenä ja "masentuneena" pimeässä huoneessa. Lääkkeet lojuvat hujan hajan lastemme saatavilla jne. 

Minulta kysyttiin, haluanko vahingoittaa itseäni tai lapsia. 

Olin liian heikkona vastataakseni näihin kysymyksiin, mutta onneksi mieheni piti puoliani. 

Lapsilla ei muuten ollut edes lupa tulla pimeään huoneeseeni, yksinkertaisesti siksi, että hekin mielestäni haisivat. En pystynyt puhumaan heille oksentamatta.

Selviydyimme päivä kerrallaan. Muistan, kun ystäväni tuli käymään. Hänellä oli mukanaan keittoa, jota hän lämmitti minulle. Sitten hän sanoi, että nyt viedään sut suihkuun ja vaihdetaan lakanat. Aloin itkeä. Ilosta. 

Ystäväni Ruotsista lähetti pussillisen salmiakkia, kirjan ja suolakeksejä. Voi sitä riemua. Siskoni järjesti tyttäreni 6v synttärit. Synttärit, jotka itse missasin. Kuten lasteni syysnäyttelyn, joulujuhlat ja baletin päätösesityksen. Vanhempani järjestivät lapsillemme kotona oikean joulun, minäkin koin jouluihmeen ja istuin ekaa kertaa PÖYDÄN ÄÄRESSÄ syömässä joulupöydässä. Sen jälkeen kuntoni heikkeni taas. Mutta tällaiset asiat toivat valtavasti lohtua. Sitten oli päiviä, kun kuuntelin, kuinka lapsemme itkivät oveni takana äitiään. Isä käski mennä pois. Sydäntäni pakotti, mutta en voinut tehdä asialle mitään.

Kohtasimme paljon ymmärtämättömyyttä. Eri toten sairaanhoidon ammattilaisilta, mutta valitettavasti myös lähipiiriltämme. On tietysti vaikea tietää, mitä hypermeesi on sitä kokematta. Edes mieheni ei ymmärrä, vaikka on ollut vierelläni käydessäni läpi sairauden eri vaiheita. Ymmärtämättömät kommentit olivat enemmänkin turhauttavia kuin loukkaavia. Huonossa kunnossa niihin ei jaksa reagoida, mutta sanotaan vaikka niin, että haasteet erottavat jyvät akanoista. Nyt tiedän, ketkä todella välittävät. Toivottavasti voin samalla tavalla osoittaa välittäväni heistä.

Hypermeesi voi jatkua pahana läpi raskauden. Omalla kohdallani se on yleensä lieventynyt keskiraskauden kohdilla. Aikaisemmissa raskauksissa olen jopa kyennyt palaamaan töihin, mutta tällä kertaa siihen ei ole ollut mitään saumaa. Voin edelleen pahoin lähes päivittäin.

Nyt kiusanani ovat kaikenlaiset vitamiinien ja kivennäisaineiden puutostilat. Rauta. Kalkki. Sinkki. B-vitamiini. Puutokset aiheuttavat kiusallisia lihaskipuja ja ylitsepääsemätöntä väsymystä, toisaalta myös unettomuutta. Jos alkuraskaudessa laihduin niin lihon sitäkin jyrkemmällä käyrällä. Pahoinvoinnin saa nyt pidettyä kurissa syömällä. Ihan joka tunti. Myös pariin otteeseen yöaikaan. Kaikista parhaiten toimivat nopeat hiilihydraatit ja makeat välipalat kuten keksit ja suklaa. Banaani ei toimi vaikka makea onkin, ei mikään terveelliseksi luokittu. 

Painonnousu puolestaan kuormittaa selkää ja liitoksia. Lihaskuntoni katosi pimeän huoneen syövereihin, joten lihaksistakaan ei ole tukemaan periksi antavia liitoksia. Vasen SI-nivel jumittaa ja koko vasen puoleni roikkuu oudossa asennossa. 

Neuvolantäti ihmetteli napatyrääni ja raskausarpiani. No, ne nyt jäivät matkamuistoiksi jo aemmilta kerroilta.

"Ei ihme, että sulla on näitä, kun tuota painoa kertyy noin paljon", hän tokaisi. Miten lohduttavaa!

Tiedän, että olen elefantti. Näänhän sen itsekin. Ja tunnen. Luissa ja nahoissani, kuten sanottu. Tsemppaan kuitenkin ja yritän jopa liikkua. Koiran kanssa.

 

Ainiin tuo liikunta. Siitähän minua muistutettiin monta kertaa pimeän huoneen aikoihin. Kuulemma olo parantuisi reippailla kävelyillä ulkosalla. Voi jos kuulisin tuon kommentin vielä kerran, niin en vastaisi teoistani. Minulle ei myöskään kannata suositella apteekin pahoinvointirannekkeita, akupunktiota tai inkivääriä. (Tähän väliin silmänisku-ukko, koska tiedän, että keinojen keksijät tarkoittavat hyvää.) Kaikki keinot on ollut käytössä. Hypermeesiin ei yksinkertaisesti löydy muuta apua kuin synnytys.

Mikä sitten on saanut lähtemään tähän taisteluun kerta toisensa jälkeen?

No, eka kerralla en tiennyt, mitä tuleman piti. Toka kerralla tiesin, mikä palkinto lopussa odotti. Kolmannella kerralla tuli vahva tunne, että sylissä on tilaa vielä yhdelle. Mutta se tarina ei saanut onnellista loppua. Bloggaan raskaudenkeskeytyksestä toisen kerran. Hypermeesi vei yksinkertaisesti pidemmän korreen sillä kerralla. Meiltä puuttui oikea hoito ja tuki. 

Neljännellä kerralla moni piti minua hulluna. Sitä olenkin. Mutta sylissä ammotti edelleen se tyhjä tila. Sittemmin olen ajatellut asian omavaltaisesti itseni hyväksi siten, että olen aika sissi, kun vapaaehtoisesti käyn käpi maanpäällisen infernon luodakseni elämää, antaakseni lapsilleni sisaruksia. 

Kaikista vahvin voima taistelussamme ovat olleet lapsemme. He odottavat kovasti pikkusiskon syntymää. Nimistä on keskusteltu. Ollaan hypistelty pienen pieniä mekkoja ja nuttuja. Laskettu viikkoja ja nyt päiviä. On olemassa joku muukin, joka odottaa juhannusaattoa yhtä kovasti kuin minäkin. Ja se on maailman paras tunne.

 

Juhannukseen on vielä pitkä matka, eikä se ole riskitön. Päivittäin pelot valtaavat minut, ainakin hetkeksi. Onko lapsi terve saamansa lääkecocktailin jälkeen? Potkiiko se vielä? Miksei se ole tänään potkinut? Meneekö kaikki hyvin? Eniten huolehdin lastemme vuoksi. Heidän vuokseen toivon ja rukoilen, että pikkusisko saisi kehittyä rauhassa masussani ja sitä seurausi terve, pitkä elämä. 

Miksi halusin kirjoittaa? Tuntui, että sisälläni on niin paljon sanoja. En ollut voinut tai jaksanut pitää kaikkiin ystäviin yheyttä. Haluan tällä kirjoituksella selittää, miksi. Haluan myös kiittää kaikesta saamastani huomiosta ja tuesta. Muuttoavusta. Siivousavusta. Lastenhoitoavusta. Lohduttavista viesteistä. Korteista. Siitä, että välitätte. Ja maailman ihanimmista Babyshowereista. Niistäkin unelmoidessa sujui muutama hyvin vaikea päivä. Ystäväni oli nimittäin kertonut jo raskauteni alkumetreillä, että sellaiset järjestetään. Olen tosi otettu. Taas itkettää.

Muutosta vielä. Kun testi-ikkunaan ilmestyi "raskaana" tiesimme, että se tarkoitti perheellemme suurempia muutoksia. Oli aika järjestää elämä sellaiseksi, että sitä on helpompi elää. Pääkaupunkiseudulla se oli käynyt raskaaksi. Olimme erossa lasten isoveljestä. Tukiverkko oli vaillinainen ollessamme monen sadan kilometrin päästä sukulaisista. Asuimme puolivalmiissa talossa (remonttikohde). Molemmilla elämä täyttyi työkiireistä. Pitkät työmatkat sekä työhön liittyvät ulkomaanmatkat hiersivät jo muutenkin haastavaa arkeamme. Tuntui, että perheemme ikään kuin "tihkui verta", emmekä saaneet verenvuotoa tyrehtymään. Ymmärsimme, että luomamme arkimalli ei tulisi toimimaan pidemmän päälle.

Kun talomme meni kaupaksi, mietimme vaihtoehtojamme. Niinpä päätimme (ainakin toistaiseksi) palata kotikulmillemme Länsi-Suomeen. 

Muutto tapahtui sekin nopeammin kuin olimme suunnitelleet. Muuttopäivänä makasin keskellä lattiaa patjanani kasa talvitakkeja ja lääkehorkassa seurasin, kun muuttomiehet raahasivat ystäviemme pakkaamaa omaisuuttamme isoon rekkaan. En ymmärrä, miten selvisimme noista päivistä, mutta täällä ollaan. Tuli tehtyä oikea siirto.

Taistelu jatkuu. Mieheni on palannut työmatkojen pariin ja me jälkikasvun ja koiranpennun kanssa yritämme selvitä arjesta. Onneksi on tukiverkkoa.

En ole yksin. En tilanteessani, enkä myöskään enää hypermeesin kanssa. Suomeen on perustettu hypermeesiyhdistys, jonka tehtävänä on edistää sairauteen liittyvää tutkimusta ja tietoutta sekä saattaa sitä sairastaville tukea. Olen tästä asiasta erityisen iloinen. Tämäkin todistaa, että hypermeesi on totta. Vaikka raskaus ei ole sairaus, hypermeesi on. Se on vakava tila, joka vaatii oikeanlaista hoitoa ja tukea. Aion jatkossa jakaa kokemuksiani avoimesti sekä toimia hypermeesipotilaiden tukihenkilönä. Yksin tästä sairaudesta ei selviä. 

Kaikkein suurin kiitos kuuluu miehelleni, joka on saanut tehdä likaisimman työn "omaishoitajanani". Se, että hän lähti mukaan tälle matkalle vapaaehtoisesti ja teki paljon esityötä selvittääkseen, millaiset mahdollisuudet meillä oli selviytyä ja se, että hän kerta kerran jälkeen on puolustanut minua sairaanhoidon huonoissa kohtaamisissa ja kestänyt minua heikkona, raatona ja pahantuulisena, se on oikea urotyö. Me odotetaan niin kovasti jatkoa!

 

Miten ihmeessä jaksan elää tämän olon kanssa?

Miten hemmetissä tän kanssa jaksaa?

Oksettaa, huimaa ja heikottaa monta monta monta viikkoa peräkanaan. Vatsa ei toimi ja virtsaaminen sattuu. Hampaat on jäänyt pesemättä monelta viikolta ja hiuspöheikkö on yksi iso takku. Suihkussa ei ole tullut käytyä viikkoon, säärikarvat ovat pidemmät kuin miehelläni ja kynnet ällöttävän pitkät. Iho kukkii, huulet lohkeilee ja päänahkaa kutittaa. Kaikki haisee, valot sattuu silmiin, äänet korviin ja jopa ajatukset saavat oksentamaan. Puhuminenkin hengästyttää. Vessakäynnit pistävät yökkäämään ja pukemista ja suihkussa käyntiä täytyy alkaa suunnitella jo tunteja (ellei päiviä) aiemmin. Päässä pyörii. Ei voi lukea kirjaa, ei katsoa telkkaria eikä räpeltää puhelimella. Ei jaksa kääntää edes kylkeä. Oksettaa vaan. Ei jakais edes oksentaa. 

Oksentaessa sattuu kurkkuun, liian vahva oksennus repii ruokatorven riekaleiksi. Tyhjästä mahasta tulee vain sappineste ja se maistuu aivan kamalalle. Kuola valuu suusta.

Ei pysty nukkumaan, ei lepäämään, ei edes ajttelemaan. Olo on sietämätön, ihan kamala. Vihaan tätä! Vaikka rakastan jo nyt sisälläni kasvavaa elämää. 

Ei jaksa enää! 

Miten tällaisen olon kanssa voi kukaan elää viikkoa pidempään?

Olo on kuin vuosisadan krapulassa tai merisairaana, rajussa oksennustaudissa. Miten sellaista voi kestää kuukausia?

Miksei tämä mene ohi?

Minä olen elänyt päivä kerrallaan. Aina illalla olen miettinyt, että onpa tämäkin päivä saatettu loppuun ja jälleen yksi päivä vähemmän jäljellä pahoinvoinnin kanssa. Sillä joskus tämä päättyy.

Olen karsinut kaiken ylimääräisen tekemisen, turhan stressin ja ärsykkeet. Olen pyytänyt miestäni tuomaan ateriani sänkyyn, sängyn vieressä on aina mehua ja välipaloja. En mene keittiöön ollenkaan.

Olen päivät ja yöt sängyssä. Pyrin käymään suihkussa joka 3. päivä ja silloin vaihdan pyjaman toiseen. Käytän varmuudeksi tukisukkia. 

Sängyssä minulla on silmä- ja kuulosuojat. 

En tee mitään kotitöitä, en mitään. Mies tai kodinhoitajamme hoitaa kaiken. 

En edes tapaa ketään päivän aikana, en miestä en lapsia, ellen koe pystyväni siihen. 

Laitan kaiken energian selviytymiseen. Tunnista toiseen, aamusta iltaan. 

Vihaan tätä oloa, vaikka olen onnellinen raskaudestani. Rukoilen ja pyydän, että se menisi ohi. Pyydän voimia selviämiseen. 

Tsemppaan itseäni. Ja myös kehun itseäni iltaisin, kun olen jälleen selvinnyt yhdestä helvetillisestä päivästä!

Hypermeesi ja paino

Lähipiiri tuntuu huolehtivan painostani. Sitä on aina joko liian vähän tai liian paljon.
Hypermeesiin kuuluu jyrkkä painonlasku, sillä se pieni ravintomäärä, jonka saa suun kautta sisään, tulee yleensä pian samaa reittiä takaisin. Itselläni on paino  pudonnut n 7-12 kg raskausviikoilla 7-15.
Lääkärit eivät ole osoittaneet huolta, sillä raskauspahoinvointiin liittyvä painonlasku on aika tavallista. Lähipiiri sitäkin enemmän. On muistuteltu vauvan tarpeesta saada ravintoaineita ja patistettu minua yrittämään enemmän.
Tosiasiassa vauva harvemmin kärsii vaan imee tarvittavat ainekset äidin varastosta. Jos pahoinvointi ja vakava oksentelu pitkittyvät, voi vauva joissain äärimmäisissä tapauksissa jäädä normaalia pienemmäksi. Se on kuitenkin oppimani mukaan erittäin harvinaista.
Hypermeesistä kärsivää ei siis tarvitse stressata ja muistuttaa syömisestä.

Toinen ihmettelyn aihe on valitsemani ruoka. Ekassa raskaudessa maistui jätski, joten söin sitä. Toisessa raskaudessa Sprite ja suolatikut. Vedin sitten niitä.
Nyt on maistunut laku, jonka tiedän kuuluvat "kiellettyjen" listalle, mutta se on välillä ollut ainoa, joka menee alas.
"Muista vauvankin hyvinvointi ja syö terveellisesti", muistutti tuttavani.
Oma vinkkini pahoinvoinnin kanssa taisteleville on, että syö sitä, mitä pystyt.

Jotkut äidit kärsivät vaikeasta hypermeesistä läpi raskauden. Minulla sairaus on muuttunut miedommaksi raskauden puolivälin vaiheilla. Silloin olen oksennellut vain satunnaisesti, vaikkakin pahoinvointi kiusaa raskauden läpi. Pahoinvointia olen pitänyt kurissa syömällä. Ja taas sitä, mitä tekee mieli.
Ei olekaan epätavallista, että ensin laihtunut äiti alkaa ahmia ruokia. Ja vaikkea ahmisikaan, vaan yrirräisi syödä terveellisesti useita pieniä annoksia, paino lähtee nousuun. Ja hurjaan nousuun.
Itselleni on tullut n15-20kg  lisäkiloja verrattuna raskauden lähtöpainoon. Eli jopa 30kg verrattuna raskauden aikaiseen alimpaaan painoon.

Mistä tämä johtuu? Kysäisin asiantuntijalta, joka kertoi minulle, että kun vartalo on ollut ketoosissa eli nälkiintynessä tilassa useita viikkoja, jopa kuukausia, se menee ikään kuin "hätätilaan". Kroppa ei palaudu samaan tahtiin kuin hypermeesi, eli kun äidin oksentelu vähenee, kroppa yrittää edelleen varastoida kaikki saamansa ravintorippeet. Äidin ruokahalu kasvaa.
En ole varma, osasinko toistaa tuon oikein.

Käytännössä omalla kohdallani syöminen pitää pahoinvoinnin kurissa. On syötävä tunnin välein. Ja jopa noustava syömään pari kertaa yössä.
Nopeiten pahoinvoinnin saa aisoihin nopeilla hiilihydraateilla, kuten valkoisella leivällä. Salaatti, vihannekset ja hedelmät (paitsi banaani) eivät tuo helpotusta. Liikkuminen lisää pahoinvointia... Eipä ihme, että paino nousee huimaa tahtia.
Nyt huolestuvat lääkärit, neuvolantäti ja jälleen lähipiiri. Vaikka glukoosi- ja proteiiniarvot näyttävät normaalia, minua varoitetaan diabeteksestä ja muista komplikaatoista. Lähipiiri ihmettelee muodonmuutostani ja muistuttaa, kuinka vaikea raskauskiloista on päästä eroon. Entä jos vauvasta tulee iso?

Painonnousu raskauden pahimman pahoinvoinnin loputtua on periaatteessa positiivinen juttu, mutta koen sen masentavana. Enimmäkseen ympäristön reaktioiden vuoksi. Painostani ja vatsastani vitsaillaan häikäilemättä. Aivan kuin raskauteni olisi jotenkin yleinen vitsin aihea ja on sallittua sekä hauskaa sanoa raskaana olevalle "wow oletpa iso", "oho, kylläpäs sinä olet pyöristynyt", "sinähän olet pystynyt syömään". Mieti, jos antaisi sanat kommentit ei raskaana olevalle henkilölle. Olisiko se sopivaa?

Enkö saa nyt vain saisi rauhassa laihtua ja lihoa. Teen parhaani selviytyäkseni tästä ja antaakseni uuden elämän! Kehuisitte minua siitä ja olisitte ylpeitä rohkeudestani!

Noloimmat raskausvaivat

Tässä kaksplussan noloimmat raskausoireet listattuna: 

https://www.kaksplus.fi/raskaus/odotusaika/10-noloa-normaalia-raskausoiretta-karsitko-sinakin-naista-salaa/

Tässä vaiheessa tuo lista lähinnä ärsyttää. Miksikö? No siksi, että nuo ns. nolot oireet tuntuvat täysin mitättömiltä sen jälkeen, kun ensin oksentanut kuukausia huolehtimatta itsestään ja sitten lääkärisetä tekee alatutkimuksen ja joudut paljastamaan pitkät, kiharat säärikarvasi hänelle. Kuljet viikkoja luonnonmuovaamat rastat hiuksissasi ja hampaitasi suojaa karhea blakkipeite. Oksennat julkisilla paikoilla pieneen läpinäkyvään pussiin ja näet, kuinka ihmiset väistyvät ympäriltäsi. "Tämä ei ole tarttuvaa", soperrat.

Mitä sitten jos vähän kuorsaat tai lirauttelet housuun. Meille HG-potilaille tuo kaikki on niin tuttua. But hmm, it's all relative.

Olen itse asiassa aiemmin kirjoittanutkin kummallisista raskausoireista:

http://randommammasdiary.blogspot.fi/2013/02/kummallisimmat-raskausoireet-weirdest.html?m=1