Oksettaa, huimaa ja heikottaa monta monta monta viikkoa peräkanaan. Vatsa ei toimi ja virtsaaminen sattuu. Hampaat on jäänyt pesemättä monelta viikolta ja hiuspöheikkö on yksi iso takku. Suihkussa ei ole tullut käytyä viikkoon, säärikarvat ovat pidemmät kuin miehelläni ja kynnet ällöttävän pitkät. Iho kukkii, huulet lohkeilee ja päänahkaa kutittaa. Kaikki haisee, valot sattuu silmiin, äänet korviin ja jopa ajatukset saavat oksentamaan. Puhuminenkin hengästyttää. Vessakäynnit pistävät yökkäämään ja pukemista ja suihkussa käyntiä täytyy alkaa suunnitella jo tunteja (ellei päiviä) aiemmin. Päässä pyörii. Ei voi lukea kirjaa, ei katsoa telkkaria eikä räpeltää puhelimella. Ei jaksa kääntää edes kylkeä. Oksettaa vaan. Ei jakais edes oksentaa.
Oksentaessa sattuu kurkkuun, liian vahva oksennus repii ruokatorven riekaleiksi. Tyhjästä mahasta tulee vain sappineste ja se maistuu aivan kamalalle. Kuola valuu suusta.
Ei pysty nukkumaan, ei lepäämään, ei edes ajttelemaan. Olo on sietämätön, ihan kamala. Vihaan tätä! Vaikka rakastan jo nyt sisälläni kasvavaa elämää.
Ei jaksa enää!
Miten tällaisen olon kanssa voi kukaan elää viikkoa pidempään?
Olo on kuin vuosisadan krapulassa tai merisairaana, rajussa oksennustaudissa. Miten sellaista voi kestää kuukausia?
Miksei tämä mene ohi?
Minä olen elänyt päivä kerrallaan. Aina illalla olen miettinyt, että onpa tämäkin päivä saatettu loppuun ja jälleen yksi päivä vähemmän jäljellä pahoinvoinnin kanssa. Sillä joskus tämä päättyy.
Olen karsinut kaiken ylimääräisen tekemisen, turhan stressin ja ärsykkeet. Olen pyytänyt miestäni tuomaan ateriani sänkyyn, sängyn vieressä on aina mehua ja välipaloja. En mene keittiöön ollenkaan.
Olen päivät ja yöt sängyssä. Pyrin käymään suihkussa joka 3. päivä ja silloin vaihdan pyjaman toiseen. Käytän varmuudeksi tukisukkia.
Sängyssä minulla on silmä- ja kuulosuojat.
En tee mitään kotitöitä, en mitään. Mies tai kodinhoitajamme hoitaa kaiken.
En edes tapaa ketään päivän aikana, en miestä en lapsia, ellen koe pystyväni siihen.
Laitan kaiken energian selviytymiseen. Tunnista toiseen, aamusta iltaan.
Vihaan tätä oloa, vaikka olen onnellinen raskaudestani. Rukoilen ja pyydän, että se menisi ohi. Pyydän voimia selviämiseen.
Tsemppaan itseäni. Ja myös kehun itseäni iltaisin, kun olen jälleen selvinnyt yhdestä helvetillisestä päivästä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti