torstai 13. huhtikuuta 2017

Abortti - fuck you hyperemesis, fuck you!

Ruotsissa naiselle tehdään abortti hänen pyynnöstä. Suomen lain mukaan aborttia ei tehdä ainoastaan naisen tahdosta, vaan siihen pitää olla pätevä syy, kuten lapsen sairaus, äidin ikä tai sosiaalinen syy. Käytännössä kuitenkin abortti tehdään, jos nainen niin toivoo. 
Älyttömän lakimme vuoksi meillekin abortin syyksi valikoitui "sosiaalinen" syy, mutta se ei ole totta. 
Meidän syymme oli hypermeesi. 

Ja vielä rehellisemmin: meiltä puuttui oikea hoito ja tuki hypermeesistä selviämiseen.

 

Brittimediassa nousi hiljattain kohu kyseisestä aiheesta. Moni hypermeesistä kärsivä nainen ajautuu keskeyttämään raskautensa heikon fyysisen ja psyykkisen kuntonsa vuoksi. Tämä on kuitenkin yleensä turhaa, sillä hoitokeinoja on monia. Lääkärit eivät vain tiedä niistä tai suhtautuvat niihin varauksella.

Oma lääkärini (gynekologi ja lääketieteen dosentti) Bulevardin klinikilla valaisi, että hypermeesiä on tutkittu verrattain vähän, sillä sen ei länsimaissa katsota olevan hengenvaarallinen tila lapselle tai äidille, kuten esimerksi raskausmyrkytys tai muut raskauden aikaiset akuutit komplikaatiot. Hypermeesi ei ole hengenvaarallinen, mikäli äiti hakeutuu asianmukaiseen hoitoon. Joskus harvoin lapsi saatta syntyä pienikokoisena. Hypermeesi on kuitenkin äidille erittäin raskas kokemus, niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Moni ei myöskään tule ajatelleeksi, kuinka raskas kokemus se on myös äidin läheisille.

Kolmas raskauteni alkoi yllättäin. Pahoinvointi alkoi myrskyisänä aurinkomatkamme puolessa välissä. Onneksu hotellihuoneessa oli ilmastointi. Makasin peiton alla pimeässä, 17-asteisessa huoneessa ja nappailin pahoinvointilääkkeitä. Olo oli tukala. Kotimatka oli painajaismainen. Yölentomme ei tuntunut loppuvan koskaan. Onneksi lapset nukkuivat.

Menimme heti aamulla neuvolaan ja siitä suoraan päivystykseen. Neuvolantäti neuvoi syömään pieniä määriä usein ja juomaan paljon vettä. Ohjeet menivät yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Olin kuullut ne ennenkin, eivätkä ne toimi. 
Päivystävä lääkäri määräsi Zofran-nimistä lääkettä. Lueskelimme siitä lisää kotona ja se on aika kyseenalainen lääke käytettäväksi raskauden ensimmäisellä kolmannekselle, sillä erään tutkimuksen mukaan se tuplaa riskin sikiön epämuodostumiin. Toisissa tutkimuksissa näitä riskejä ei ole havaittu. Jätin Zofranin ottamatta.

Päädyin kuitenkin osastolle. Vietin päivän Porvoon sairaalassa, jossa minulle laitettiin Zofran suoraan suoneen. Se ei tuottanut apua. Samalla laitettiin vatsansuojalääke, sillä voimakas oksentelu poltti ruokatorven sekä aiheutti vatsalaukun kouristeluja. Oksensin vaan kahta kauheammin.
Olin jo lähdössä kotiin, kun pyörryin gynegologin pöydälle, joten lääkäri päätti lähettää minut Naistenklinikalle. 

Taksikuski oli puhelias virolainen mies. Hän rupatteli niitä näitä koko matkan Porvoosta Helsinkiin. Kertoili virolaisista ruokaherkuista. Minä istuin pusseineni päivineni hänen vieressään etupenkillä ja yritin sulkea korvani. (Muuten sama kuski sattui taannoin kuljettamaan minut Porvoon osastolta kotiin ja jutut virolaisista ruoista jatkuivat... toisilta puuttuu pelisilmä).

Kun saavuimme naisten klinikalle törmäsin ensimmäisenä lyhyttukkaiseen osaston vaatteissa kyykkivään naiseen, joka poltteli tupakkaansa reipasta tahtia Naikkarin ulko-oven "älä tupakoi tässä" kyltin edessä. Hänellä oli iso vauvamaha.
Päästyäni hissillä oikeaan paikkaan törmäsin toiseen mielenkiintoiseen naiseen, hänelläkin oli vauvamaha. Hän oli selvästi kehitysvammainen ja eksynyt osastolta. Vaikka oloni oli mitä kurjin, autoin hänet oikeaan paikkaan. Muistui mieleen, että Freyaa odotellessani minut sijoitettiin useasti tupakoivan äidin sekä alkoholistiäidin kanssa samaan huoneeseen. Toivon mielessäni, että tällä kertaa saisin rauhallisemmat ja hajuttomammat huonetoverit. Hypermeesi kun terottaa kaikki aistit äärimmilleen.

"Et sä noilla viikoilla tänne kuulu", tokaisi hoitaja, kun saavuin osastolle. Toinen hoitaja porhalsi paikalle ja valaisi, että "tää on se hypermeesi-tapaus". Minua kehotettiin istumaan käytävän penkkiin ja oksentelin siinä kaikkien odottavien äitien kulkiessa ohi ja ihmetellessä touhuani.

Noin kolme varttia myöhemmin sain sänkypaikan. En siinä vaiheessa enää kyennyt kävelemään ja minut kipattiin huoneeseeni rullatuolilla. Tippa. Lääkitys. Ei missään nimessä Zofrania. Aionastaan Primperan. Voi ei, mietin mielessäni. Saan Primperanista Parkinsson-kaltaisia oireita, lihasnykimistä, levottomuutta ja ahdistusta. En jaksanut taistella vastaan. 

Puhelimeni oli jäänyt kotiin. Hoitaja lainasi omaansa ja näppäili Johanin numeron valmiiksi. En kyennyt sanoa muuta kuin osaston ja huoneeni numeron. 
"Etkö halua puhua pidempään?" kysyi hoitaja.

Yö meni oksennellessa. Välillä 15 min välein, välillä puolen tunnin. Aamulla tuli Johan tyttöjen kanssa. En kyennyt ottamaan heitä vastaan.

Yritin imeskellä mehujäitä ja sipsejä, mutta kaikki suuhunmenevä tuli samaa tietä takaisin. En selvinnyt vessaan, en suihkuun, en mihinkään, ilman saattajaa. Päähäni oli kasvanut nuttura. Rastanuttura. Olin ilmetty vaalea Amy Winehouse, hiukseni olivat aidot ja olin laihtunut usean kilon. Silmänaluset olivat niin mustat, että ne näyttivät meikatuilta. 

Miksi juuri minä kärsin tästä paskasta sairaudesta? Auttakaa joku nyt. En kestä enää hetkeäkään.

Kuntoni ei lähtenyt nousuun. Paino vain laski, suonensisäinen lääkitys tai nesteytys eivät tuoneet haluttua lievitystä. Kärsin kovista kivuista. En saanut nukuttua. Luulin, että kohta kuolen.

Mieheni sanoi ei, kun ehdotin sitä, mitä en missään nimessä itsekään halunnut. Kerroin, etten jaksa enää. Olo oli liian tukala ja sitä se tulisi olemaan vielä kuukausia.
Yön yli "nukuttuaan" mies palasi Naikkarille ja kertoi, että oli valvonut koko yön sängyssä pyörin.
"Ei meillä taida olla muuta vaihtoehtoa. Ei me selvitä tästä", hän sanoi itku kurkussa.

Laitoimme rattaat pyörimään.
Abortti suunniteltiin aloitettavaksi seuraavalle päivälle. Ensin otetaan suun kautta alkion toimintaa lamauttava lääke ja pari päivää sen jälkeen paikallinen abortoiva lääke. Keskeytys tehtäisiin Kättärillä. 

Vaikka lääkäri neuvoi toisin, halusin mennä kotiin ennen aborttia. Syynä oli yksinkertaisesti se, että kotona oli Zofrania ja muita lääkkeitä. Aion tyhjentää koko lääkekaapin. Ottaa yliannostuksen pahoinvointilääkkeitä. En kärsisi enää hetkeäkään tätä oloa.

Päätös keskeytyksestä oli helpotus ja tuntui sillä hetkellä ainoalta oikealta ratkaisulta. 
Otin kolmea erilaista pahoinvointilääkettä, ylitin vuorokauden maksimiannoksen. Ja rukoilin. Helpotus tuli. Sain nukuttua tovin.

Aamulla olisi lähtö kättärille. Otin aamuyöstä jälleen lääkecocktailin, jopa viheliästä Primperania. Sen muistin ottaa liian myöhään, joten lähtiessämme Kättärille tein pakkoliikkeitä kaikilla raajoillani ja heiluin autossakin puolelta toiselle. Mutta helpotus tuli jälleen. En osastolla ollessani voinut kertaakaan pahoin.

Pääsimme suureen valko-turkoosiin huoneeseen. "Teille saattaa päivän aikana tulla huonetoveri", kertoi osaston hoitaja.

Sain asianmukaisen lääkityksen. Ja sitten odoteltiin.

"Käytkö ostamassa mulle sämpylän?" kysyin mieheltäni. Hän kohotti kulmiaan ihmeissään. "Oot sä tosissas? Pystyt sä muka syömään?"
"Joo. Osta vaikka kaksi."
Minulla oli yhtäkkiä sudennälkä. 

Sitten kivut alkoivat. Niitä ei voi verrata synnytyskipuihin, mutta kyllä keskeytyskin kipeää tekee. Selvisin päivästä urheasti ilman suurempia draamoja. Pääsin muutaman tunnin päästä kotiin.
Kotimatkalla pysähdyimme ostamaan grilloruokaa. Ahmin kaikkien kadotettujen viikkojen edestä.
"Haluan koiranpennun", kerroin miehelleni.
"Sitten me hommataan sulle sellainen", hän lupasi.

Seuraavana päivänä satoi. Ja kyyneleet tulivat vihdoin. 
Mitä olinkaan mennyt tekemään?
Maha-asukki oli poissa. Olo oli niin tyhjä, että sitä on vaikea kuvailla. 
Onneksi ihanat ystävät hoitivat tyttöjä vuorotellen ja sain ihania lahjoja ja herkkuja lohdutukseksi. Lähdimme pian maaseutumatkailemaan, sillä maiseman vaihdos auttoi. Touhusimme tyttöjen kanssa ja nautimme kesästä.
Palasin arkeen ja töihin. Luulin tämän kaiken auttavan.

Mutta pieni vauva tuli uniini, ajatuksiini ja sydämeeni tahtomatta. Edes Keminmaalta noudettu koiranpentu ei vienyt tuskaani pois. 

Osastolla ollessani olimme kertoneet lapsillemme syyn pahoinvointiini. Kaduin sitä valtavasti, koska jouduimme kertomaan, ettei vauvaa tulekaan. Esikoiseni oli surun murtama. Kyyneleet poskilla hän huolehti, että oli ehtinyt jo kertoa naapurin tädille uudesta vauvasta. Vannotin, ettei tyttäreni tarvinnut huolehtia asiasta. Hoitaisin kyllä kertomisen. Sydäntä särki.
Tähän väliin mainitsen, että tapahtumat jättivät jälkensä 6 ja 3 vuotiaisiin. Nykyisen raskauteni aikana he huolehtivat kovasti, että lapsi tulee ulos ennen aikojaan. Joka kerta, kun saavun lääkäristä, he kyselevät: "Onko sun mahassa vielä vauva?" 
Harmittaa, että he joutuvat huolehtimaan tällaisesta asiasta. Kullannuppuni.
Laskiaisena esikoiseni sanoi yhtäkkiä: "Äiti jos meillä olisi vielä ollut se ensimmäinen vauva, se olisi syntynyt nyt". Aivan, laskettu aika oli laskiaisen tienoilla.

Abortin jälkeen mieltäni jäi vaivaamaan muutama kysymys:

- Olisinko sittenkin selvinnyt hypermeesistä?- Tulinko saaneeksi asianmukaista apua?
- Jos keskeytystä edeltävä lääkeannos toi helpotuksen, olisinko voinut ottaa sellaisen riskittömästi vaikeimman pahoinvoinnin yli?
- Olinko tehnyt oikean päätöksen?
- Miksei lääkäreiltä tullut vahvempaa tukea hoitomahdollisuuksien kartoittamisessa?
- Meneekö tämä tyhjä olo ja ahdistus koskaan ohi?

Lueskelin aiheesta paljon. Ensinnäkin ymmärsin, etten ole ollenkaan ainoa hypermeesin vuoksi aborttiin päätynyt nainen. Hoitomuotoja on paljon laajempi kirjo kuin Naisklinikan lääkärit antoivat ymmärtää. Meiltä oli myös puuttunut sosiaalinen tuki, jotta perheemme olisi pystynyt kestämään sairaalaoleskeluni ja sänkypotilasaikani. Pahimmassa tapauksessa puhuttaisiin koko 9 kuukaudesta.

En tahtonut antaa periksi. Luin ja luin ja käytin paljon aikaa ja energiaa asiaan perehtymällä. Mieheni suhtautui asiaan varauksella. Hän kuitenkin suostui tulemaan mukaan asiantuntijoiden tapaamiseen. Uuden raskauden suunnitteluun suhtauduttiin kannustavasti. Ja me teimme päätöksemme. Tämä oli meidän keinomme käsitellä aikaisempaa ikävää kokemusta ja menetystämme. Puhun menetyksestä, vaikka keskeytys oli oma päätös. Päätös oli kuitenkin niillä tiedoilla ja sen hetkisissä olosuhteissa välttämätön, ei missään nimessä toivottu tai haluttu. Keskeytys oli meille hirvittävä tappio ja suru. Vieläkin pistää vihaksi neuvolan ylimalkainem suhtautuminen ja Naisklinikalta saatu puutteellinen tuki. 

Lähdimme neljänteen taisteluun. Asiasta oli ensin vaikea puhua, sillä kaikki eivät suhtautuneet päätökseemme ymmärryksellä. Uusi raskaus oli kuitenkin vahva yhteinen tahtomme ja ainoastaan minun ja mieheni välinen asia. Kun henkinen päätös oli tehty, ei ollut enää puhettakaan muista vaihtoehdoista. Edessä oli kivinen tie, mutta oikealla hoidolla ja tuella me selviäisimme siitä. 
No, jälkiviisaana voin sanoa, että tie tosiaan oli kivinen. Vaikka yksi sairaanhoidon taho suhtautuu raskauteen kannustavasti, toinen torppaa koko hypermeesin. Kohtaaminen on täysin riippuinen henkilöstä ja tämän tieto-taidosta sekä kokemuksesta. Eräs lääkäri Porvoon Sairaalasta oli itse kokenut hypermeesin kahdessa raskaudessa ja osasi siksi antaa asianmukaista hoitoa. Pettymys oli suuri, kun seuraavana päivänä päivystävä lääkäri vaihtui ja samalla myös hoito. Tällainen pompottelu pistää kyllä vihaksi!

Hypermeesin vahvemmat hoidot eivät ole Suomessa käytössä. USAssa on kehitetty Zofran pumppu, jonka avulla äiti saa lääkittyä itseään kotona. Ruotsissa on käytössä kortisoni-hoidot ja UK:ssa hypermeesiä lievitetään vaarattomaksi todetuilla steroideilla. Lääkekirjo on muutenkin näissä maissa laajempi Suomeen verrattuna. En voi ymmärtää, miksi minulle kerta kerran jälkeen määrätään Primperan, joka aiheuttaa kamalat sivuoireet. 
Ruotsissa raskauspahoinvointiin n 30 vuoden ajan käytetty Lergigan Comp on selkeästi yleisin lääke hypermeesin hoidossa. Se toimi kohdallani esikoista odottaessani, ja muissa raskauksissa vähemmän. Kuitenkin se on auttanut kombinaationa Zofranin kanssa. 
Suomalaiset lääkärit torppaavat tuon lääkkeen kättelyssä, sillä se sisältää kofeiinia ja efedriiniä, joita ei suositella raskaana olevalle. Blaah! Eräs lääkäri Porvoossa vaihtoi Lergigan -lääkitykseni Zyrteciin, sillä Lergiganin vaikuttava aine on antihistamiini nimeltä prometaziini. Uskomatonta! Arvaa vaan, oksentelinko jälleen rajusti.

Oma toivomukseni on, että Suomessa lisättäisiin hypermeesin hoitoon liittyvää kompetenssia sairaanhoidon piirissä. Kenenkään naisen ei pitäisi keskeyttää toivottua raskautta hypermeesin vuoksi. 

Siksi on tärkeää, että me tämän kokeneet jaamme kokemuksemme avoimesti ja uskallamme kritisoida vallitsevia hoitomuotoja. Yksin en voi tätä sotaa voittaa, mutta en ole kokemukseni kanssa ainoa. Onneksi juuri perustettu Hypermeesi -yhdistys tulee jatkossa ajamaan asiaa eteenpäin!

Hyvä me Hypermesis taistelijat!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti