perjantai 7. huhtikuuta 2017

Neljäs taistelu

On se plussa. Ei se ole. On se. No ei se voi olla. On liian aikaista testata, mutta olen malttamaton. En saa kunnolla selvää apteekin testituloksesta. Kuvittelenko vain haalean "haamuplussan"?
Varaan ajan Terveystalosta ja käyn antamassa verikokeen, koska minulla on ihan raskaana olevan tunne. Kahden päivän päästä kurkkaan tulokset Oma terveydestä ja petyn. En ole raskaana.

Päiviä kuluu. Ja raskauden merkit vain lisääntyvät. En uskalla testata uudelleen ja todistaa vain yhden viivan ilmestyvän testi-ikkunaan. Ostan kuitenkin digitestin ja päätän odottaa sunnuntaihin.

Lauantaiaamuna testi-ikkunassa lukee "raskaana". Jalat menevät alta.

Matkamme alkaa. Nyt on kiire. Kiire tehdä tarvittavat järjestelyt. Ilmoittaa kotiavulle, että sopimuksemme pitäisi tulla voimaan parin viikon kuluessa. Hommata resepti Ruotsista haettaviin lääkkeisiin. Laittaa koti myyntiin. Järjestää kotiin valoton, hajuton ja äänetön huone. Ostaa pakastepusseja. Pikkupyyhkeitä. Ottaa hiustenpidennykset pois. Leikata polkkatukka. Vaihtaa kaikki pesuaineet ja saippuat sekä muut hygieniatuotteet hajuttomiksi, mukaan lukien miehen deodorantti ja konetiskiaine. Ostaa mietoa hammastahnaa. Ladata äänikirjoja. Hankkia kaappeihin suolatikkuja, limsaa ja bona-purkkeja (piltti ei käy). Pakasteeseen mehujäitä.
 

 

Tervetuloa hypermeesi! Tällä neljännellä kerralla olemme varustautuneet ottamaan sinut vastaan.

Mutta taas se löi vasten kasvoja. Jos se viimeksi pääsi yllättämään perhelomalla Turkissa niin nyt se antoi odotuttaa viikon kauemmin ja luulin jo, että se ei tulisikaan.

Se alkoi Halloween-juhlista. Meillä oli tarjolla savuporopiirakkaa ja sitä tuskin syön enää koskaan. Pikkupussit tuli käyttöön samana yönä. Onneksi yllämainitut järjestelyt oli jo tehty. Kotimme saatiin siivottua ja kuvattua, mutta näyttöjen ajan makasin omassa, pimeässä huoneessa ja yritin oksentaa mahdollisimman huomaamattomasti. Talo meni kaupan ja uuden kodin kaupat laitettiin vireille. 

 

Viikon kuluttua kirjauduin ensi kerran sairaalaan. Olin toivonut välttyväni sairaalaoleskelulta ja neuvolan kautta toivonut suonensisäistä nesteytysmahdollisuutta päivystyksessä, joka sijaitsi meistä 1km päässä. Lähettivät minut suoraan päätä Porvooseen. Jo automatka sinne ahdisti. Onneksi en sentään joutunut Naikkarille. Siellä viruin kahdessa edellisessä raskaudessa, eivätkä kokemukseni sieltä ole hyvät. 

"Sulla on vissiin vähän huono olo", kommentoi vastaanoton täti,"pystytkö hetken istumaan?"
"En"

Sain onneksi mennä suoraan osastolle. Antoivat Zofrania suoneen. Zofran on lääke, jonka vaikuttava aine on ondansetron. Se on alunperin kehitetty syöpähoitojen aiheuttaman pahoinvoinnin torjuntaan. Raskauspahoinvointiin sitä ei Suomessa suositella, sillä se jopa kaksinkertaistaa riskin sikiön epämuodostumiin. Itkin, kun kätilö pisti sen ranteessani olevaan kanyyliin. 
Mutta se auttoi. Kunto koheni ja pääsin vuorokauden kuluttua kotiin.

 

Kolmen päivän päästä olin jälleen Porvoon sairaalan vastaanotossa. "Ai sä tulit takaisin", huomioi vastaanoton täti. Tällä kertaa olin viikon nesteytyshoidossa. Sain kolmea eri lääkettä, mukaan lukien Zofran. Tai no, sitä sain ja en saanut joka toinen päivä, riippuen päivystävästä lääkäristä. Lääkäreillä oli hyvin eriävät mielipiteet Zofranista ja hypermeesin hoidosta.

 

Kätilöt suhtautuivat sairauteeni myös vaihtelevasti. Toiset olivat ihania, mm. toivat sänkyni viereen sellaisia ruokia, joita pystyin syödä, lohduttivat eivätkä kyseenalaistaneet oloani. Sitten oli niitä, jotka pakottivat kävelylle käytävää pitkin ja pihtailivat lääkkeiden annossa. Kävelin siis käytävää pitkin ja oksensin pieneen pussiini ja itkin. Kerran luokseni lähetettiin psykiatri, koska joku oli saanut päähänsä, että sairauteni oli psyykkistä. Minulle tarjottiin masennuslääkkeitä, joista kieltäydyin kohteliaasti. Tai no, ensin kysyin poistavatko ne pahoinvoinnin. 
"Ei"
"No sitten ei kiitos. Syön jo muutenkin aika vahvaa lääkecocktailia raskaana olevaksi."

Hypermesis Gravidarum vaivaa noin yhtä tuhannesta raskaana olevasta naisesta. Sen syytä tai aiheuttajaa ei tunneta. Pääepäilty on raskaushormoni hCG, jolle osa naisista on jostain syystä yliherkistynyt. Väitetään, että hypermesis gravidarum on perinnöllinen, mutta en tunne suvustamme ketään, jolla se olisi ollut. 
Aiemmin hypermeesin kuviteltiin olevan psyykkinen sairaus, jossa äiti ei toivo raskautta ja voi siksi pahoin. Tästä teoriasta on kuitenkin luovuttu. Hypermeesiä ei ole tutkittu tarpeeksi, jotta sille olisi kehitetty tehokkaita ehkäisy- ja/tai hoitomuotoja. Nesteytys ja lääkitys ovat niistä tärkeimmät, mutta lievittävät oireita vain hyvin vähän.

Hypermeesi on kuin paha, kuukausia kestävä kankkunen tai ruokamyrkytys. Se voi tarkoittaa ylenantamista jopa 30 kertaa päivässä.
Minulla paloi ruokatorvi, jonka ansioista oksensin verta ja vatsalaukku kouristeli pahasti happojen vuoksi. Kivut olivat infernaaliset. Opin välttelemään tomaattia, sitruunaa ja muita happamia ruoka-aineita. Välillä ei mennyt alas kuin Sprite ja suolatikut. Aiemmilla kerroilla painoni on tippunut kymmenisen kiloa, mutta nyt hakeuduin herkästi hoitoon, joten notkahdusta tuli vain muutama kilo. 

 

Kolme kuukautta meni pimeässä huoneessa ja osittain sairaalassa. Valo, äänet ja hajut triggeroivat pahoinvointia entisestään, joten ne tuli eliminoida. Poistuin huoneestani vain pari kertaa päivässä veskiin. Hampaita en pessyt viikkoihin. Suihkussa pystyin käydä kerran viikossa. Hiukseni menivät itsestään rastoille ja mieheni suoritti tuskallisen selvittämisrituaalin pari kertaa kuussa. Suihkussa oleminen tuossa olotilassa on jotain kamalaa. Sinne meinaa pyörtyä. Verepaine oli jotain 85/55 ja pulssi lähes 100. Aika kiva fiilis - NOT!
Lyödään vielä pökköä pesään. Hypermeesin  lisäoireita ovat mukavat kaverit hypersalivointi (suomeksi: kuolaat ihan koko ajan 24-7), ummetus (et käy veskissä kolmeen viikkoon), virtsatientulehdukset (polttaa polttaa) ja migreeni (heinäsirkat soittaa päässä). Nämä ovat kuitenkin pikkuseikkoja verrattuna siihen 3 kuukautta kestävään "ruokamyrkytykseen".

Meillä kävi kotiapu päivittäin. Kotihoitaja (vei ja) haki lapset päivähoidosta, laittoi ruoan, siivosi, pesi pyykit ja laittoi lapset nukkumaan. Mieheni toki hoiti tästä osan, mutta hänellä oli päivätyön lisäksi täysvuoroinen työ pitää huoli minusta. Joutui olemaan paljon pois päivätyöstä ja selittelemään matkaperuutuksia ja kokouksia, joihin ei ilmestynytkään. Oma sairauslomani on kestänyt nyt lähes 6kk. 
Halvaksi tämä lysti ei ole meille tullut.

Jossain välissä sairaalasta päästessäni lääkäri määräsi onnekseni kotisairaanhoidon antamaan minulle säännöllistä nesteytystä. He kävivät kerran ja sen jälkeen perheestämme lähtikin raportti lastensuojeluun, jossa kerrottiin minun makaavan eristäytyneenä ja "masentuneena" pimeässä huoneessa. Lääkkeet lojuvat hujan hajan lastemme saatavilla jne. 
Minulta kysyttiin, haluanko vahingoittaa itseäni tai lapsia. 
Olin liian heikkona vastataakseni näihin kysymyksiin, mutta onneksi mieheni piti puoliani. 
Lapsilla ei muuten ollut edes lupa tulla pimeään huoneeseeni, yksinkertaisesti siksi, että hekin mielestäni haisivat. En pystynyt puhumaan heille oksentamatta.

Selviydyimme päivä kerrallaan. Muistan, kun ystäväni tuli käymään. Hänellä oli mukanaan keittoa, jota hän lämmitti minulle. Sitten hän sanoi, että nyt viedään sut suihkuun ja vaihdetaan lakanat. Aloin itkeä. Ilosta. 
Ystäväni Ruotsista lähetti pussillisen salmiakkia, kirjan ja suolakeksejä. Voi sitä riemua. Siskoni järjesti tyttäreni 6v synttärit. Synttärit, jotka itse missasin. Kuten lasteni syysnäyttelyn, joulujuhlat ja baletin päätösesityksen. Vanhempani järjestivät lapsillemme kotona oikean joulun, minäkin koin jouluihmeen ja istuin ekaa kertaa PÖYDÄN ÄÄRESSÄ syömässä joulupöydässä. Sen jälkeen kuntoni heikkeni taas. Mutta tällaiset asiat toivat valtavasti lohtua. Sitten oli päiviä, kun kuuntelin, kuinka lapsemme itkivät oveni takana äitiään. Isä käski mennä pois. Sydäntäni pakotti, mutta en voinut tehdä asialle mitään.

Kohtasimme paljon ymmärtämättömyyttä. Eri toten sairaanhoidon ammattilaisilta, mutta valitettavasti myös lähipiiriltämme. On tietysti vaikea tietää, mitä hypermeesi on sitä kokematta. Edes mieheni ei ymmärrä, vaikka on ollut vierelläni käydessäni läpi sairauden eri vaiheita. Ymmärtämättömät kommentit olivat enemmänkin turhauttavia kuin loukkaavia. Huonossa kunnossa niihin ei jaksa reagoida, mutta sanotaan vaikka niin, että haasteet erottavat jyvät akanoista. Nyt tiedän, ketkä todella välittävät. Toivottavasti voin samalla tavalla osoittaa välittäväni heistä.

Hypermeesi voi jatkua pahana läpi raskauden. Omalla kohdallani se on yleensä lieventynyt keskiraskauden kohdilla. Aikaisemmissa raskauksissa olen jopa kyennyt palaamaan töihin, mutta tällä kertaa siihen ei ole ollut mitään saumaa. Voin edelleen pahoin lähes päivittäin.
Nyt kiusanani ovat kaikenlaiset vitamiinien ja kivennäisaineiden puutostilat. Rauta. Kalkki. Sinkki. B-vitamiini. Puutokset aiheuttavat kiusallisia lihaskipuja ja ylitsepääsemätöntä väsymystä, toisaalta myös unettomuutta. Jos alkuraskaudessa laihduin niin lihon sitäkin jyrkemmällä käyrällä. Pahoinvoinnin saa nyt pidettyä kurissa syömällä. Ihan joka tunti. Myös pariin otteeseen yöaikaan. Kaikista parhaiten toimivat nopeat hiilihydraatit ja makeat välipalat kuten keksit ja suklaa. Banaani ei toimi vaikka makea onkin, ei mikään terveelliseksi luokittu. 
Painonnousu puolestaan kuormittaa selkää ja liitoksia. Lihaskuntoni katosi pimeän huoneen syövereihin, joten lihaksistakaan ei ole tukemaan periksi antavia liitoksia. Vasen SI-nivel jumittaa ja koko vasen puoleni roikkuu oudossa asennossa. 
Neuvolantäti ihmetteli napatyrääni ja raskausarpiani. No, ne nyt jäivät matkamuistoiksi jo aemmilta kerroilta.
"Ei ihme, että sulla on näitä, kun tuota painoa kertyy noin paljon", hän tokaisi. Miten lohduttavaa!

Tiedän, että olen elefantti. Näänhän sen itsekin. Ja tunnen. Luissa ja nahoissani, kuten sanottu. Tsemppaan kuitenkin ja yritän jopa liikkua. Koiran kanssa.

 
Ainiin tuo liikunta. Siitähän minua muistutettiin monta kertaa pimeän huoneen aikoihin. Kuulemma olo parantuisi reippailla kävelyillä ulkosalla. Voi jos kuulisin tuon kommentin vielä kerran, niin en vastaisi teoistani. Minulle ei myöskään kannata suositella apteekin pahoinvointirannekkeita, akupunktiota tai inkivääriä. (Tähän väliin silmänisku-ukko, koska tiedän, että keinojen keksijät tarkoittavat hyvää.) Kaikki keinot on ollut käytössä. Hypermeesiin ei yksinkertaisesti löydy muuta apua kuin synnytys.

Mikä sitten on saanut lähtemään tähän taisteluun kerta toisensa jälkeen?
No, eka kerralla en tiennyt, mitä tuleman piti. Toka kerralla tiesin, mikä palkinto lopussa odotti. Kolmannella kerralla tuli vahva tunne, että sylissä on tilaa vielä yhdelle. Mutta se tarina ei saanut onnellista loppua. Bloggaan raskaudenkeskeytyksestä toisen kerran. Hypermeesi vei yksinkertaisesti pidemmän korreen sillä kerralla. Meiltä puuttui oikea hoito ja tuki. 
Neljännellä kerralla moni piti minua hulluna. Sitä olenkin. Mutta sylissä ammotti edelleen se tyhjä tila. Sittemmin olen ajatellut asian omavaltaisesti itseni hyväksi siten, että olen aika sissi, kun vapaaehtoisesti käyn käpi maanpäällisen infernon luodakseni elämää, antaakseni lapsilleni sisaruksia. 

Kaikista vahvin voima taistelussamme ovat olleet lapsemme. He odottavat kovasti pikkusiskon syntymää. Nimistä on keskusteltu. Ollaan hypistelty pienen pieniä mekkoja ja nuttuja. Laskettu viikkoja ja nyt päiviä. On olemassa joku muukin, joka odottaa juhannusaattoa yhtä kovasti kuin minäkin. Ja se on maailman paras tunne.

 

Juhannukseen on vielä pitkä matka, eikä se ole riskitön. Päivittäin pelot valtaavat minut, ainakin hetkeksi. Onko lapsi terve saamansa lääkecocktailin jälkeen? Potkiiko se vielä? Miksei se ole tänään potkinut? Meneekö kaikki hyvin? Eniten huolehdin lastemme vuoksi. Heidän vuokseen toivon ja rukoilen, että pikkusisko saisi kehittyä rauhassa masussani ja sitä seurausi terve, pitkä elämä. 

Miksi halusin kirjoittaa? Tuntui, että sisälläni on niin paljon sanoja. En ollut voinut tai jaksanut pitää kaikkiin ystäviin yheyttä. Haluan tällä kirjoituksella selittää, miksi. Haluan myös kiittää kaikesta saamastani huomiosta ja tuesta. Muuttoavusta. Siivousavusta. Lastenhoitoavusta. Lohduttavista viesteistä. Korteista. Siitä, että välitätte. Ja maailman ihanimmista Babyshowereista. Niistäkin unelmoidessa sujui muutama hyvin vaikea päivä. Ystäväni oli nimittäin kertonut jo raskauteni alkumetreillä, että sellaiset järjestetään. Olen tosi otettu. Taas itkettää.

Muutosta vielä. Kun testi-ikkunaan ilmestyi "raskaana" tiesimme, että se tarkoitti perheellemme suurempia muutoksia. Oli aika järjestää elämä sellaiseksi, että sitä on helpompi elää. Pääkaupunkiseudulla se oli käynyt raskaaksi. Olimme erossa lasten isoveljestä. Tukiverkko oli vaillinainen ollessamme monen sadan kilometrin päästä sukulaisista. Asuimme puolivalmiissa talossa (remonttikohde). Molemmilla elämä täyttyi työkiireistä. Pitkät työmatkat sekä työhön liittyvät ulkomaanmatkat hiersivät jo muutenkin haastavaa arkeamme. Tuntui, että perheemme ikään kuin "tihkui verta", emmekä saaneet verenvuotoa tyrehtymään. Ymmärsimme, että luomamme arkimalli ei tulisi toimimaan pidemmän päälle.
Kun talomme meni kaupaksi, mietimme vaihtoehtojamme. Niinpä päätimme (ainakin toistaiseksi) palata kotikulmillemme Länsi-Suomeen. 
Muutto tapahtui sekin nopeammin kuin olimme suunnitelleet. Muuttopäivänä makasin keskellä lattiaa patjanani kasa talvitakkeja ja lääkehorkassa seurasin, kun muuttomiehet raahasivat ystäviemme pakkaamaa omaisuuttamme isoon rekkaan. En ymmärrä, miten selvisimme noista päivistä, mutta täällä ollaan. Tuli tehtyä oikea siirto.

Taistelu jatkuu. Mieheni on palannut työmatkojen pariin ja me jälkikasvun ja koiranpennun kanssa yritämme selvitä arjesta. Onneksi on tukiverkkoa.

En ole yksin. En tilanteessani, enkä myöskään enää hypermeesin kanssa. Suomeen on perustettu hypermeesiyhdistys, jonka tehtävänä on edistää sairauteen liittyvää tutkimusta ja tietoutta sekä saattaa sitä sairastaville tukea. Olen tästä asiasta erityisen iloinen. Tämäkin todistaa, että hypermeesi on totta. Vaikka raskaus ei ole sairaus, hypermeesi on. Se on vakava tila, joka vaatii oikeanlaista hoitoa ja tukea. Aion jatkossa jakaa kokemuksiani avoimesti sekä toimia hypermeesipotilaiden tukihenkilönä. Yksin tästä sairaudesta ei selviä. 

Kaikkein suurin kiitos kuuluu miehelleni, joka on saanut tehdä likaisimman työn "omaishoitajanani". Se, että hän lähti mukaan tälle matkalle vapaaehtoisesti ja teki paljon esityötä selvittääkseen, millaiset mahdollisuudet meillä oli selviytyä ja se, että hän kerta kerran jälkeen on puolustanut minua sairaanhoidon huonoissa kohtaamisissa ja kestänyt minua heikkona, raatona ja pahantuulisena, se on oikea urotyö. Me odotetaan niin kovasti jatkoa!

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti