torstai 20. huhtikuuta 2017

Sappinesteen makuiset aamut, olen niin kyllästynyt teihin


Raskausviikko 31. Pahin hypermeesi antoi periksi viikon 24 tienoilla. Osa elämästäni on taas vaikuttanut normaalilta. Siitä kielivät hymyilevä kuva Facebookissa ja pirteä mieli vieraiden läsnäollessa. Kulissien takana tilanne on toinen.

Aamulla herään siihen, että on kiire mennä pissille. Ylösnouseminen laukaisee oksurefleksin ja kiidän kaadan veskiin. Pahimmassa tapauksessa pissin housuuni.
Mutta sitäkin oppii välttäämään.
Aamuoksu kuuluu ihan jokaiseen päivän alkuuni.

Veskissä on siinä vaiheessa jo yksi tai kaksi pientä, uteliasta silmäparia.
"Äiti yskääksä?", kysyy nuorempi, "oletko yskännyt tähän matolle?"
"En"
Sitten hän uskaltaa astua matolle ja alkaa sepostamaan jostain leppäkertusta, kun minä pyyhin silmäni ja nokkani ja yritän selvitä pystyyn.
On pakko saada aamupalaa. Nyt ihan heti paikalla. Vastaan leppäkerttutarinaan "joo joo ai niinkö, no sehän on mahtavaa" tietämättä, mihin vastaan. Nyt on kiire keittiöön.
Pliis Jumala anna keittiön olla siisti, ei pliis lisää hajuja.

Hotkaisen soygurtin ja banaanin. Olo kohenee. Nyt pitäisi saada kamppeet kasaan ja lapset toimitettua päivähoitoon. Mies on työmatkalla. Onneksi olen eilisiltana ollut fiksu ja kerännyt toppavaatteet yhteen kekoon tuulikaappimme. Ovat koppurana kuivasta kurasta ja hiekasta. En välitä. Kariskoot autoon tai päiväkodin lattialle. Samannäköisiä ovat kotiin tullessaan.

Päiväkodissakin meinaa lentää laatta, mutta hymyilen henkilökunnalle nätisti. Istun ensimmäiselle näkemälleni tuolintapaiselle ja teen pari joogahengitystä. 
Tytöt antavat pusut ja halit, ja suhautan kotiin.

Aamupala numero 2. Teen smoothien ja pari paahdettua voileipää. Annan koiralle ruoan ja istahdan katsomaan aamu-uutiset. Koira syö nopeammin kuin minä, joten tulee kiire ulos.
Onneksi on tuo pentu. Ilman sen muistutusta en varmaan saisi itseäni joka-aamuiselle 4kilometrin kävelylöntystelylle. Mutta olen aika sissi, minä teen sen. Aamu aamulta.

Palatessamme olen hengästynyt, ja riippurintojen alla on hikiset laikut. Pesen pennun pyllyn ja se käpertyy onnellisena sänkyynsä nukkumaan. Sitten on minun vuoroni. Nukkua.
Ellei ole neuvolakäyntiä, lääkärikäyntiä tai kaupassakäyntiä. Minä tosiaan tarvitsen nuo päiväunet, jotta jaksan iltaan asti. Muuten ilta menee valkoiseen luuriin puhuessa tai sängyn pohjalla Postafen-horkassa.

Herään päänsärkyisenä ja pahoinvoivana. En koskaan virkeänä. Nimittäin raskaushormonit aiheuttavat painajaisia ja nukkuessani jännitän niskani ja puren hampaani yhteen. Tästä jää käteen viheliäs jännityssärky, johon ei saa ottaa buranaa. 
Hevoslinimentti, pikahieronta ja joku satunnainen panadol. Auttaa vaihtelevasti.

Sitten on jo kiire hakemaan tyttöjä. Esikoiseni mielestä tulen aina väärään aikaan, liian aikaisin tai liian myöhään. Mielestäni tulen aina tasan klo 15. Kestää hetki, kun molemmat kuraiset lapset on vaaleasisusteisen autoni takapenkillä. 
Sitten kotiin.

Tytöillä on iltapäivistä kovat odotukset. Ulkoilua, askartelua ja leikkejä. Toisinaan jaksan tsempata, usein miten turvaudun Netflixiin. 

Ruokana meillä on jotain epämääräistä pakasteesta sulatettua. Ruoanlaitto sentään olisi jo liikaa vaadittu.
"Äiti tää on pahaa"

 Syönnin jälkeen onnekseni tulee Pikku Kakkonen ja Buu-klubben putkeen. Saan maata sohvalla.
Sitten aloitetaan iltatoimet. Onneksi tytöt ovat omatoimisia. Aina en jaksa tarkistaa hampaita pesun päätteeksi ja päästän nukkumaan takkutukalla. Voi oliko tänään suihkupäivä? No siirretään se huomiseen. En muista, kuinka monta päivää se on siirtynyt. Lasten kynnetkin on pitkät ja ne lisää risää riskiä kihomatotartuntaan, mutta en vaan kykene leikkaamaan niitä. Esikoisen kädet ovat kylmästä ihottumaiset. Ne jäi taas kerran rasvaamatta. Miten nämä asiat kasaantuvat? Tämä ei ole tapaistani.

Pahinta uupumuksessa on alakuloisuus. En löydä mitään painavaa syytä mielialaani, joka on jatkuvasti raskas. Se vaan on.
Toteamme gynekologin kanssa, että syypää on jälleen hypermeesi.
"Nyt kun olet fyysisesti verrattain paremmassa kunnossa, rankka kokemus lyö vasten kasvojasi. Kroppasi ikään kuin antaa itselleen luvan olla voipunut, kun aiemmin se taisteli selviytyäkseen", selitti lääkärini aika osuvasti. Näin se varmaan on. Mutta alakuloisuus ja kuvotus ovat jotenkin kasvaneet osaksi minua, tuntuu, että minä olen pessimisti, ärtynyt ja luovuttaja. Tyhmä. Aivain kuin ylläni olisi joku harmaa, raskas viitta. Ihme juttu, koska ne, jotka minut tuntevat, niin tietävät, etten ole peruspessimisti, vaikka vaikea luonne olenkin.

Harmittaa, että lapset joutuvat näkemään ja kokemaan äidin tällaisena. Muistan kuitenkin kertoa heille päivittäin, että tämä ei ole heidän syytään, eikä äidin, tämä on ohimenevää ja pian äiti taas jaksaa leikkiä. 

Hypermeesi ei ole vain kolmen kuukauden ruokamyrkytys, se on yhdeksän kuukauden kamppailu. Se vain etenee vaiheissa. Fyysisesti haastavin vaihe on toki se ruokamyrkytysvaihe. Sen aikana ei jää tilaa psyykkisen terveyden mietintään. Kaikki energia menee suun ja pikkupussin väliseen vuorovaikutukseen. 
Toisessa vaiheessa tulee pettymys. Suurta käännettä ei tulekaan, vaan kun oksentelu väistyy, tilalle astuu kuvotus ja väsymys.
Kolmannessa vaiheessa tulee turhautuminen. Lopu jo tyhmä hypermeesi, olen kyllästynyt sappinesteen makuisiin aamuihin ja siihen, että joudun pidättelemään hengitystä aina, kun joku extra strong hiuslakalla tai kukkaisdeodorantilla varustettu kävelee ohi. Pahinta on tupakan savu tai parfymoitu pyykinpesuaine. Pystyn myös aistimaan kaupantädin mädäntyneen kulmahampaan. Joka puolella on ikäviä hajuja, en halua tuntea niitä, siilä nekin pistävät vituttamaan.

Hypermeesi ei ole pelkkä sairaalloinen raskauspahoinvointi. Se on kokonaisvaltainen pöpö, joka iskee vartalon joka kolkkaan. Hankalinta on, kun ei enää erota, mikä on minä ja mikä on hypermeesi. Yhdeksän kuukautta on kuitenkin pitkä aika "hyväksyä" tietyt epänormaaliudet. 

On ilta, kaadun sänkyyni. Päässä alkaa pyöriä. Jäi käymättä kaupassa. Jäi siivoamatta keittiö. Jäi hakematta postipaketti. Huomenna aamulla keittiössä haisee vanha kaalilaatikko. Se on paha asia se, mutten jaksa nousta viemään roskia. Olo on kuin viis kertaa enterprisen vetäneenä. Oksettaa. Pähkäilen, otanko Postafenin vai yritänkö pakottaa itseni nukkumaan. On pakko syödä, joten valinnanvara ei ole. Banaanit ja soygurtit ovat loppu. Kaapistaa löytyy suklaalevy. Otan sitä.
En jaksa pestä hampaita, vaan kaadun uudelleen sänkyyn.

Sitten se alkaa. Sen tanssin nimi on "Mul o levottomat jalat, mul o levottomat jalat, leevottomat...". En tiedä, missä pitäisin jalkojani. Ne sätkivät ja potkivat, niitä särkee. Uni ei tule.
Otan magnesiumia ja yritän saada Nukkumatin puhelimitse kiinni.
Vihdoin uni tulee.

Mutta sitten tulee herätys. Ensimmäisen niistä. Kuopus näkee painajaisia.
Toinen. Kuopuksella on tippunut peitto.
Kolmas. Kuopus käpertyy viereeni.
Neljäs. Esikoinen käy vessassa.
Viides. Pakko mennä syömään yöpalaa.

Aamulla herätään kuuden jälkeen. Koira ulos. En ehdi edes veskiin ja laatta lentää pihaamme. Koira on jo tottunut siihen, mutta viereisen koulun talonmies tervehtii kummastuneena. Luulee varmaan, että herän joka aamu krapulassa.

Tavallaanhan tämä sitä onkin. Kestokrapula liskojen yöllä varustettuna.
Eikun tarmolla uuteen päivään!
Aamuja jäljellä 63!

2 kommenttia:

  1. Tämä Hypermeesi kolahtaa muhun tosi kovaa. Tiedän sun lisäksi yhden, joka siitä on kärsinyt. Koska itse kärsin pahoinvoinnista ja kuvotuksesta usein ilman mitään sen kummempaa syytä (joskus stressi, joskus matala verensokeri, joskus migreeni joskus who knows..), mietin kauhulla miltä tuntuisi jos se olisi tuhat kertaa pahempi ja kestäisi yhdeksän kuukautta.

    En tiedä mitä sanoisin... voin vain kuvitella, kuinka paha sulla on olla. Koita jaksaa, jotenkin <3 Joskus se 63 päivää on ohi.

    VastaaPoista
  2. En voi edes kuvitella tuota hypermeesin sinulle aiheuttamaa tuskaista oloa, itse asiassa en ollut aiemmin koko keljusta sairaudesta kuullutkaan. Blogitekstisi ovat todella pysäyttäviä. Niin hyvänä kun olenkin suomalaista terveydenhuollon tasoa pitänyt, ihmettelen suuresti miksi tästä sairaudesta tietoa on niin vähän ja hoito umpisurkeaa. Toivottavasti sairaus saisi vähän enemmän julkisuutta ja sairaanhoidossakin tulisi jonkinlainen herätys ja asennemuutos tulevaisuudessa.

    Itsellä jokaista lasta odottaessani ensimmäiset raskauskuukaudet menivät lähinnä kotona. Etova olo ja oksentelu 24/7 ei houkutellut hirveästi ylläpitämään sosiaalista elämää. Olisi ollut ihan hirveää, jos vessassa asuminen olisikin kestänyt muutaman kuukauden sijaan 9 kk. Samoin jokaisessa raskaudessa viidennellä kuukaudella alkoi migreeninsekainen jännityspäänsärky ja se pahin eli järkyttävä närästys, joka sinänsä se ei ollut yllätys refluksitautia sairastavalle. Sama mitä söin, tai olin syömättä, nousi sappinesteiden saattelemana yöllä ylös. Se tunne yöllä herätessäsi, et saa henkeä, ruokatorvi on karrelle palanut ja oksennus pyrkii nenästäkin, oli hirveä. Hemoglobiini laski niin matalaksi, että neuvolan mittarit näyttivät pelkkää viivaa. Lähete pärähti rautapiikille poliklinikalle, sillä suun kautta määrätyt rautalääkkeet pahensivat närästyksen huippuunsa närästyslääkkeistä huolimatta. Kahden viimeisimmän raskauden aikaiset loppuviikot nukuin anoppini meille raahaamassa aurinkotuolissa istuma-asennossa ja pelkäsin sen sortuvan kasaan painoni alla. Vaihtoehtona se silti oli parempi, kun tukehtuminen nukkuessaan tai moneen kertaan yön aikana oksennettu sänky. Ainoa lohdutus oli se, että kunhan selviäisimme hengissä synnytykseen asti ja vielä synnytyksestäkin tulokkaan kanssa, olisi se palkinto, hartaasti toivottu vauva, takuulla sen arvoinen. Me selvisimme ja hän todella on kaiken arvoinen. Silti olen salaa helpottunut, että kaikki lapsemme ovat nyt tässä.


    Vaikeaa on lohduttavia sanoja antaa, onko sellaisia edes? Tsemppiä ja valtavan suuri jaksamishali koko perheelle! Onneksi olet jo voiton puolella, joka aamu on yksi päivä vähemmän kestettävää päämäärän lähentyessä <3

    Terkuin Riiti, jonka varmaan nimimerkistä tunnistatkin :)

    VastaaPoista