tiistai 31. tammikuuta 2017

Psyykkinen tuki hypermeesin selviytymiskeinona

Kävin eilen tapaamassa psykiatria Porvoon sairaalassa. Tapaamisemme päätteeksi kirjasin saamani lääkäri kommentit:

- Makaaminen yksin pimeässä huoneessa ei tee hyvää psyykeelle. Kliiniset tutkimukset ovat osoittaneet, että potilailla, joilla on mielenterveydellisiä ongelmia ja jotka eivät liiku, on huonommat edellytykset parantumiseen.

- Päivittäinen liikunta ulkoilmassa on tärkeää

- Töiden tekeminen voisi piristää

Keskustelumme päättyi siihen, kun kysyin, ymmärtääkö psykiatri nyt alkuunkaan, mikä hyperemesis gravidarum on? Hän myönsi, ettei yleensä hoida raskauspahoinvoinnista kärsiviä potilaita. Kerroin hänelle sairaalahoidosta, tiputuksesta, vaikeasta oksentelusta ja ympärivuorokautisesta pahoinvoinnista. Kaikki ylimääräinen ponnistelu, esimerkiksi WC-käynti, suihkussa käyminen, vaatteiden pukeminen tai saati sitten ulkoilu tai LIIKUNTA helposti laukaisevat pahoinvoinnin. Kaikki täytyy tehdä hitaasti, kuin keinuvassa veneessä. Hypermeesin ensisijainen hoitomuoto on lepo. 
Toivoin neuvolassa keskusteluapua, sillä raskauteni aikana olen päässyt uupumaan ja koen tämän sairauden epäreiluksi, eri toten kohtaamani ymmärryksen puutteen vuoksi.

Hypermeesi on odottavalle äidille erittäin rankka kokemus ja siksi mielestäni psyykkistä hoitomuotoa vaikean raskauden selviytymiskeinona tulisi korostaa. Useiden viikkojen kamppailu pahoinvointia vastaan ottaa koville niin äidin kropassa kuin pääkopassa. Olen aiemmin arvostellut hoitoalan niukkaa ymmärrystä hypermeesistä: 

Vieläkin rankemmin arvostelen mielenterveyden hoitoalan ammattilaisia. Olen raskauksieni kohdannut useita kokeneitakin psykiatreja ja psykologeja. Heistä yksikään ei ole ottanut huomioon hypermeesistä lähtöisiä mielenterveydellisiä oireita. Pahoinvointi on ainakin minussa herättänyt seuraavia tuntemuksia:

- On epäreilua, että juuri minulla on HG. Miksi?
- Olen heikko -miksi en kestä tätä paremmin?
- Olen hyödytön -en voi tehdä kotitöitä, enkä huolehtia lapsistani
- Hävettää olla töistä pois, he eivät ymmärrä
- Minua ei kuunnella eikä uskota, kun yritän kertoa, miten kurja tämä sairaus on
- Koen painostusta koko ajan yrittämään paremmin, mutta en pysty
- Olen pettynyt, että tämä pahoinvointi on pitkittynyt eikä se mene ohi
- Olen väsynyt elämään pahoinvoinnin kanssa
- Olen huolissani työstäni ja tulevaisuudestani
- Olen yksinäinen 
- Kaipaisin myötätuntoa ja jopa ihailua siitä, että käyn läpi tällaista luodakseni elämää
- Olen alakuloinen väsymyksestä ja jatkuvasta kamppailusta

Kohtaamani mielenterveyden hoitoalan henkilöt eivät ole osoittaneet kiinnostunuta näihin tunteisiin. Heitä on kiinnostanut enemmän esimerkiksi, miten aion selvitä lapsen syntymästä ja vauvan ensiviikoista. Ymmärrän myös sen. Tosin tuo aika sujui hienosti kahden lapseni kanssa hypermeesistä huolimatta. Mielestäni olisi tärkeä myös keskittyä nykyhetkeen ja käsitellä kokemani tunteet.

Olen tässä raskaudessa ollut aktiviinen jäsen Hyperemesis Gravidarum vertaistukifoorumissa, jossa eräs tärkeä käsittelemämme aihe on raskauspahoinvointiin liittyvä masennus, alakuloisuus, uupumus ja ahdistus. Moni myöntää nauttivansa masennuslääkkeitä raskauden aikana, kun lähes kaikki kertoivat kokeneensa jonkin asteisen masennuksen raskauden aikana tai sen päätteeksi. Tämäkin jo osoittaa, että hypermeesi- potilaiden mielenterveyttä tulisi seurata jo raskauden aikana, esimerkiksi neuvolasta käsin.

Nykysin seuranta jää odottavan äidin oman introspektion varaan. Ellei äiti osaa tai hoksaa painottaa asiaa neuvolassa, ei ainakaan pohjautuen minun kokemukseen neljästä eri neuvolasta hypermeesiäni ole seurattu sen kummemmin, saati sitten psyykkistä vointiani. 
Nyt vasta neljännessä hypermeesi-raskaudessa olen ymmärtänyt pyytää raskauden erityisseurantaa, asianmukaista apua pahoinvoinnista selviämisessä, tukea perheelleni sosiaalin perhetyöstä, yksityistä kotiapua sekä mielenterveydellistä tukea. Apu ei tule automatiikalla, vaan sitä saadakseen täytyy jankuttaa. Onneksi minulla on mies, joka jaksaa jankuttaa. Itse en jaksanut jankuttaa kuin oksennuspussiin.
Olen myös miettinyt, että olisimmeko välttyneet kolmannen raskauteni keskeytykseltä, jos olisimme huomanneet pyytää asianmukaista apua ajoissa.

Seuraavat asiat olisi hyvä rehellisesti tuoda esiin neuvolakäynneillä tai sairaalassa ollessa:

- Huolet ja tunteet
- Perheen (miehen ja olemassa olevien lasten) tilanne ja hyvinvointi
- Kotiavun tarve
- Muun avun tarve

Onnistuin eilen saamaan lähetteen keskusteluapuun ja odottelen nyt sen alkua. Kirjoitan siitä lisää myöhemmin.
Yleisesti ottaen ehdottaisin, että jokaiselle hypermeesi-potilaalle tarjoittaisiin keskusteluapua ja -tietoa raskauden aikaisesta turvallisesta mielenterveyslääkityksestä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti